Cartograms are hard

This cartogram, purporting to show the indebtedness of Eurozone countries, has been making the rounds on the internet. To me it mostly shows that making cartograms that can actually give the reader any relevent insights is hard, and should be left to specialists.

A cartogram is a map in which the size of the countries (or municipalities, states etc.) do not correspond to their geographical dimensions but instead are scaled according to a different variable, e.g. population. (Stricly speaking, a cartogram is not a map, but in layman’s terms it is.) Truly great cartograms exist, but in my experience, 99 per cent of the time cartograms muddle the data and don’t help gain insights.

This particular cartogram comes from a Deutsche Bank research report (p. 51). The report gives no source, nor any numbers in tabular form, nor even an explanation what the data being shown is. (“Sovereign debt” might mean a variety of things.) The different colors don’t seem to signify anything.

The worst feature of the map is that only Eurozone countries have been rescaled according to debt, whereas non-Eurozone countries (nearly half of the countries shown) retain their original size (but not shape, except for UK). Unless the reader knows all the 19 Eurozone countries by heart (and recognizes their distorted, unlabeled shapes on the map), she can only guess which countries’ sizes show relevant information and which do not.

Making the assumption that the data shown in the original cartogram is public sector liabilities minus assets, per capita (excluding social security funds for better comparability across countries) I downloaded the latest (Q1/2014) available data from Eurostat and created this simple horizontal bar chart.

Edit 23.3.: It would seem that this assumption is wrong. The data shown on the cartogram can’t be liabilities minus assets, whether or not social security funds are excluded, since the Eurostat numbers for those don’t match the relative sizes of the countries on the map. (For example, Belgium should make the top 2 in both cases, but is not in the top 10 of largest countries on the map.) Either the numbers are based on a different definition of sovereign debt, or are plain wrong. I’m guessing the latter, since I can’t imagine a definition of debt which would place Belgium very far from the top among European countries.

(I also collected the data into a single csv file for anyone wishing to create their own visualizations or analyses using the same data.)

Compare the bar chart and cartogram and decide for yourself which gives you more insights about the underlying data. I think the answer is pretty obvious.

Suomen karttakuvan kehitys

Helsingin Sanomat on julkaissut hauskan artikkelin Suomen ilmaantumisesta maailmankartalle (ilmaisun kirjaimellisessa merkityksessä). Itse karttakuvat saisivat kyllä olla vielä isompia!

Olen itse työstänyt samasta aiheesta tekstiä ensi vuoden alussa julkaistavaan Informaatiomuotoilu-kirjaamme, mutta näillä näkymin sitä ei tulla ainakaan tässä laajuudessa käyttämään, joten ajattelin että tämä voisi olla hyvä tilaisuus julkaista teksti täällä blogissa.

Hesarin artikkelissa mainituista karttaprojektioiden eroista minulla on valmiina myös varsin kattava teksti, mutta sitä saatte odottaa kirjan julkaisuun asti. :)

* * *

Pohjoismaita kuvaava Tabula Rogerianan osa (saksalainen faksimiili 1800-luvulta). Pohjoinen on kartassa alhaalla.
Pohjoismaita kuvaava Tabula Rogerianan osa (saksalainen faksimiili 1800-luvulta). Pohjoinen on kartassa alhaalla.

Suomi hiipi maailmankartalle vähitellen. Ylipäänsä Pohjois-Euroopan karttakuvan kehitys on ollut hyvin hidas prosessi. Karttoja tehtiin läntisessä kulttuuripiirissä lähinnä Välimeren maissa ja tehdyt kartat kuvasivat pääasiassa Euroopan eteläisempiä osia. Helsingin yliopiston pohjoismaiden historian dosentti Mikko Huhtamies on todennut, että vielä Kalmarin unionin aikaan (1397–1523) hallitsijoilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miltä heidän valtakuntansa olisi kartalla näyttänyt. Suomen ja Venäjän välinen rajakin oli vuosisatojen ajan vain luettelo rajamerkeistä erämaassa.

Jos edes Skandinavia kartalle mahtui – yleensä lisälehtenä, tabula nova, eteläisempiä alueita kuvaavaan varsinaiseen karttaan – se kuvattiin yleensä saarena. Joissain kartoissa niemimaa yhdistyy mantereeseen kapean maakaistaleen välityksellä, mutta tätä ei voine vielä pitää varsinaisesti Suomen kuvauksena. Suomalaisia paikannimiä ei näissä varhaisimmissa kartoissa vielä esiinny.

Tabula Rogeriana (1154) nimeää kaksi suomalaista paikannimeä: ”Abu(r)a” (Turku*) ja ”Tabast” (Häme). Tanskalaisen Claudius Clavuksen 1427 laatima kuuluisa Pohjoismaiden kartta on kadonnut, mutta siitä on säilynyt myöhempiä painettuja versioita, joista vanhin on vuodelta 1482. Tässä vielä varsin epätarkassa kartassa esiintyy paikannimi ”Findlandi”, jonka on tulkittu tarkoittavan Varsinais-Suomea. Fra Mauron maailmankartassa mainitaan ”Fillandia”-nimisen maan lisäksi ainakin ”Vibògo” (Viipuri) ja ”Abo” (Turku).

 Jacob Zieglerin kartassa vuodelta 1532 Suomen maantieteellinen sijainti osana Pohjoismaita alkaa hahmottua jo oikein, vaikka rantaviivan muoto onkin vielä aika kaukana todellisuudesta. Suomalaisia paikannimiä mainitaan jo useita, mm. ”Chimene” (Kemi), ”Strobothnia” (Pohjanmaa), ”Peunthe” (Päijänne), ”Hango” (Hanko), ”Custa” (Kustavi) ja ”Rasburghum” (Raasepori).

Varsinainen läpimurtoteos on kuitenkin ruotsalaissyntyisen Olaus Magnuksen Roomassa 1539 julkaisema Carta marina, joka kuvaa koko Pohjoismaat, mukaan lukien Suomen, merkittävästi tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin kukaan ennen tätä. Suomalaisia paikannimiä mainitaan toistasataa, tosin maan sisäosat on kuvattu vielä puutteellisesti. Maantieteellisen tiedon lisäksi kartassa on kuvattu mm. kansojen elintapoja, sodankäyntimenetelmiä ja historiallisia tapahtumia, kuten Viipurin pamaus.

Myös Orteliuksen (1570), Waghenaerin (1588) ja Mercatorin (1595) kartastoissa Suomi kuvataan jo melko kattavasti, mutta vasta Ruotsin maanmittauslaitoksen perustajan Anders Buren tarkkoihin mittauksiin ja laajaan tietojenkeruuseen perustunut Orbis arctoi nova et accurata delineatio vuodelta 1626 antoi Suomen maantieteestä ratkaisevasti Carta Marinaa paremman kokonaiskuvan. Buren kartta pysyikin toistasataa vuotta perusteoksena, johon muut Pohjolan karttoja laatineet kartografit työnsä pohjasivat.

Suomen aluetta kuvaavat kartat laadittiin pitkään Tukholmasta tai vieläkin kauempaa käsin. Aidosti kotimaisen kartografian varhaisvaiheita edustavat 1640-luvulta alkaen kylittäin laaditut maakirjakartat. Niistä kehittivät vähitellen pitäjänkartat, jotka muodostivat 1940-luvulle asti suomalaisen kartta-aineiston rungon ja joita varten tehdylle pohjatyölle muut kartat lähes aina rakentuivat.

Merkittävä piristysruiske suomalaiselle maanmittaustoiminnalle oli Ranskan tiedeakatemian retkikunnan 1736–37 Tornionjokilaaksossa tekemä, Newtonin fysiikan teorioiden testaamiseen liittynyt laaja mittaushanke, joka toi maahan uusia menetelmiä ja välineitä.

1740-luvulla perustettiin isojaoksi kutsutun maatalousmaan uudelleenjaon toteuttamista varten maanmittauskomissio. Sen merkittävimmistä hankkeista mainittakoon Eric af Wetterstedtin johdolla laadittu ja vuorineuvos S. G. Hermelinin kustantama kattava Suomen kartasto (1799) joka oli yleisesti käytössä 1800-luvun puoliväliin saakka.

Venäjän vallan aika toi pitäjänkarttojen rinnalle uuden sotilaskäyttöön tarkoitetun karttatyypin jota kutsuttiin topografikartoiksi. Nämä kaksi karttatyyppiä yhdistettiin 1947 alkaen peruskartoiksi, jotka edelleen ovat kattavin Suomea kuvaava kartta-aineisto. Peruskarttojen lisäksi Maanmittauslaitos tuottaa mm. maastokarttoja.

Kuntien tuottamat kantakartat ovat vielä maasto- ja peruskarttojakin tarkempia karttoja, joita käytettään mm. kaavoituksen ja rakennustöiden suunnittelun pohjana.

Maanmittauslaitos julkaisi toukokuussa 2012 suurimman osan sähköisistä kartta-aineistoistaan vapaasti ladattavaksi ja käytettäväksi.

*) Turun kaupunki tosin perustettiin nykykäsityksen mukaan vasta 1249, joten voi olla että tällä on tarkoitettu jotain muuta paikkaa. Jonkinlainen markkinapaikka nykyisen Turun seudulla on toki hyvinkin voinut olla jo 1100-luvun puolivälin tienoilla kun tiedot karttaa varten on kerätty. Joka tapauksessa Al-Idrisin kartta oli alkujaan arabiankielinen ja Pohjolan eksoottiset paikannimet ovat voineet vääristyä niitä latinalaiseen kirjaimistoon muutettaessa. Karttoja on myös täydennetty uudelleenpiirtämisten yhteydessä, joten kyseessä voi olla myös myöhempi lisäys jota ei alkuperäisessä kartassa ole ollut.

Malofiej – infografiikan Pulitzerit

Artikkeli on julkaistu lyhennettynä Grafia-lehden numerossa 2/2013.

Infografiikan alan ykköstapahtuma on loistava tilaisuus kuulla huippuluokan puhujia ja verkostoitua, mutta itse palkintogaala kaipaisi lisää glamouria. 

Espanjan Pamplonassa jaettiin maaliskuun puolivälissä Malofiej-infografiikkakilpailun palkinnot. Koska kilpailun tuomaristo koostuu monipuolisesti alan huipputekijöistä, on  palkintojenjaon yhteydessä keksitty ryhtyä järjestämään myös seminaaria, jonka puhujina toimivat juryn jäsenet. Lopputuloksena on poikkeuksellisen kovatasoinen seminaariohjelma ja infografiikan tekijöiden kansainväliset kokoontumisajot vailla vertaa.

Ensi kertaa vuonna 1993 järjestetty tapahtuma – oman määritelmänsä mukaan ”infografiikan Pulitzer-palkinnot” – on vuosien varrella kasvanut ja monipuolistunut, mutta edelleen varsin kompaktin kokoinen. Seminaarin osallistujaluettelo mahtuu siististi muutamalle A4-arkille. Painotus on edelleen journalistisessa infografiikassa eikä Pamplonassa juuri nähdä esimerkiksi tieteellisiä visualisointeja. (Niille on omat tapahtumansa kuten USA:ssa vuosittain järjestettävä IEEE VIS.)

Malofiej-seminaari järjestettiin Navarran yliopiston viestinnän laitoksen tiloissa Pamplonassa.
Malofiej-seminaari järjestettiin Navarran yliopiston viestinnän laitoksen tiloissa Pamplonassa.

Seminaaripuheenvuorot tarjosivat mahdollisuuden päästä näkemään luonnosvaiheesta alkaen kuinka maailmanluokan visualisoinnit syntyvät. Eräänä yhdistävänä teemana olikin juuri huolelliseen luonnostelun merkitys niin isoissa kuin pienissäkin medioissa. Argentiinalaisen La Voz del Interior -lehden piskuinen kolmen(!) hengen grafiikkadeski tuottaa jatkuvalla syötöllä maailmanluokan tietokuvituksia, joiden pohjana on huolellista luonnostelutyötä. Juan Colombato kertoi tutkijoita ja muita asiantuntijoita haastatellessaan pyytävänsä heitä luonnostelemaan itse miten aihe heistä kannattaisi esittää.

National Geographicilla yksittäistä grafiikkaa saatetaan työstää luonnoksina puolikin vuotta. Projekteja venyttää ennen kaikkea faktojen tarkistuksen perusteellisuus. ”Moni ajattelee että National Geographicin kuvitukset ovat vain ’taiteilijan näkemyksiä’. Eivät ne ole. Pienimmätkin yksityiskohdat on tarkistettu”, kertoi Amanda Hobbs ja näytti kuvitusversioita jotka oli asiantuntijoiden kommenttien perusteella piirretty uusiksi moneen kertaan pientenkin yksityiskohtien oikeellisuuden varmistamiseksi.

Omaa elämäänsä Feltron report -”vuosikertomuksen” muotoon dokumentoiva Nicholas Felton esitteli tiedonkeruun ja sen esityskuntoon työstämisen vaiheita. Feltonin esityksessä kiinnostavaa oli uudenlainen työskentelytapa jossa lyijykynän sijaan luonnostelun välineenä on ohjelmakoodi. Muuttamalla parametreja ja kokeilemalla eri tapoja käsitellä dataa syntyy luonnosmaisia versioita joista sitten lopuksi jokin valitaan viimeisteltäväksi julkaisukuntoon.

Myös liikkuvan grafiikan tuotanto vaatii lukuisia luonnostelukierroksia storyboard-vaiheesta ensimmäisiin animointikokeiluihin. The New York Timesin Graham Roberts näytti hauskoja making of -videoita lehden nettisivuille mm. liikkeenkaappaustekniikalla toteutetuista 3d-animaatioista. Videografiikan erityisenä haasteena on, että tarjolla olevat työkalut on yleensä suunniteltu fiktioelokuvan ja pelien tarpeisiin ja niiden uutisviestimen tarpeisiin soveltaminen vaatii välillä luovaa hakkerointia.

Kilpailun parhaana verkkotyönä palkittiin The New York Timesin aitajuoksija Lolo Jonesin juoksutekniikkaa esittelevä video. (ruutukaappaus)
Kilpailun parhaana verkkotyönä palkittiin The New York Timesin aitajuoksija Lolo Jonesin juoksutekniikkaa esittelevä video. (ruutukaappaus)

Viimeisen seminaaripäivän lopuksi tapahtunut palkintojen julkistaminen oli lähestulkoon antikliimaksi intensiivisen ja huippukiinnostavan seminaariohjelman jälkeen. Jury luetteli kultamitalistit lyhyin perusteluin ja loput palkitut saimme lukea jaetusta tulosteesta. Ensi kertaa kilpailun historiassa Suomeenkin saatiin mitali kun Suomen Kuvalehden Hannu Kyyriäisen Kutistunut Palestiina voitti pronssia.

Palkintojen saajien julkistaminen ei tuntunut herättävän yleisössä juuri minkäänlaisia reaktioita. Keskustelin tästä myöhemmin pöytäseurueeni kanssa gaalaillallisella, jossa kultamitalien ja erikoispalkintojen voittajat saivat kunniakirjansa. Viime vuonna paikalla olleiden mukaan palkintojenjako oli silloin kuumentanut tunteet lähes tappeluksi asti. Ehkäpä juuri konfliktien välttämiseksi kultamitaleita olikin sitten jaettu tänä vuonna ennätysmäärä eikä yleisökään lähtenyt julkisesti kommentoimaan juryn valintoja.

Palkittujen töiden joukossa korostuvat urheiluaiheiset grafiikat, jotka keräsivät peräti kolmasosan kaikista kultamitaleista. Eikä ihme: esimerkiksi kisassa hyvin pärjännyt The New York Timesin olympialajeja esittelevä How to win -sarja saa vähemmänkin urheilusta kiinnostuneen innostumaan.

Malofiej-21-award-ceremony-©-Juuso-Koponen
Googlen Fernanda Viégasilla ja freelancerina toimivalla Frédérik Ruysillä oli hauskaa kilpailun palkintojenjakoa odotellessa. Vasemmalla kilpailun järjestäjän, SND-E:n puheenjohtaja Javier Errea.

Tapahtuman antia pohtiessa nousee mieleen väistämättä vertailu suomalaisiin vastaaviin kilpailuihin. Omaa infografiikkakilpailuahan meillä ei tietysti ole eikä esimerkiksi Vuoden Huipuissa ole omaa sarjaa tiedon visualisoinnille. Vuoden parhaat sivut -kilpailussa infografiikkaa arvioidaan lehtien ulkonäkökilpailun puitteissa, Apps4Finlandin visualisointisarjan arviointikriteerit taas tuntuvat painottavan teknisiä ja datalähtöisiä kysymyksiä eivätkä niinkään kuvallista viestintää. Ehkä jonkun näistä kilpailuista olisi aika toteuttaa kunnollinen infografiikkasarja.

Saatiin kotimaisiin kisoihin tulevaisuudessa omaa sarjaa infografiikalle tahi ei, idea tuomariston osaamista hyödyntävästä seminaarista on mainio ja pitäisi mielestäni ehdottomasti kopioida meillekin. Malofiej voisi vuorostaan ottaa oppia esimerkiksi Vuoden Huipuista siinä miten itse palkintojenjakoon saadaan draamaa ja glamouria.

Teksti ja kuvat: Juuso Koponen

* * *

Malofiej-kilpailun palkitut

Pääpalkinto/verkko
The New York Times (USA)
Lolo Jones, cleared for takeoff
Verkkoon tehtyjen töiden parhaana palkittiin olympialajeja esittelevien verkkojuttujen How to win -sarjaan kuuluva aitajuoksua käsittelevä video.

Pääpalkinto/printti
National Geographic Magazine (USA)
An army for afterlife
Painettujen julkaisujen pääpalkinnon voitti 500-luvulta peräisin olevasta kiinalaisesta terrakotta-armeijasta kertova feature-kokonaisuus.

Paras kartta/verkko
ProPublica (USA)
Stateface-fontti
Eniten keskustelua gaalaillallisella herätti parhaan verkkokartan palkinnon myöntäminen fontille(!). Vapaasti ladattava Stateface sisältää kirjainten sijaan kaikkien Yhdysvaltain osavaltioiden ja itsehallintoalueiden ääriviivat.

Paras kartta/printti
The New York Times (USA)
Counties blue and red move to the right (verkkoversio)
Printtikarttojen pääpalkinnon voittaja analysoi piirikunnittain Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta uudenlaisella tavalla.

Kultamitalien voittajat:

The New York Times (USA) •••••••
National Geographic Magazine (USA) ••••
El Correo (Espanja) ••
In Graphics (Saksa) ••
South China Morning Post (Kiina) •
ElMundo.es (Espanja) •
El Telégrafo (Ecuador) •
Golden Section Graphics (Saksa) •
Prensa Libre (Guatemala) •
O Estado de S. Paulo (Brasilia): •

Yhteensä 21 kpl.
Hopeamitaleja jaettiin 52 kpl ja pronssimitaleja 74 kpl. Yhteensä kilpailuun osallistui 1 191 työtä 154 eri julkaisulta 28 eri maasta.

 Täydellinen luettelo palkituista töistä

* * *

Kilpailun tuomaristo

Puheenjohtaja: Jaime Serra, La Vanguardia (Espanja) @ja_serra
Wilson Andrews, The Washington Post (USA) @wilsonandrews
Jen Christiansen, Scientific American (USA) @ChristiansenJen
Juan Colombato, La Voz del Interior (Argentiina) @jcolombato
Nicholas Felton, Facebook (USA) @feltron
Amanda Hobbs, freelancer/National Geographic (USA) @AmandaHobbs427
Artem Koleganov, Infografika (Venäjä) @infographer_ru
Fabricio Miranda, Superinteressante (Brasilia) @FabricioMiranda
Stefanie Posavec, freelancer (USA/Iso-Britannia) @stefpos
Graham Roberts, The New York Times (USA) @Grahaphics
Frédérik Ruys, Vizualism (Alankomaat) @fruys
Jan Willem Tulp, freelancer (Alankomaat) @JanWillemTulp
Fernanda Viégas, Google (Brasilia/USA) @viegasf

Informaatiomuotoilun sanasto, englanti–suomi

Olemme koostaneet tulevaa Informaatiomuotoilu-kirjaa varten sanastoa keskeisistä informaatiomuotoilun käsitteistä. Ongelmana on ollut, että suomenkielinen sanasto on ollut puutteellista, kirjavaa ja hajallaan useissa eri paikoissa. Olemmekin kirjaamme varten keränneet kirjallisuudesta ja sanakirjoista käännöksiä englanninkieliselle käsitteistölle ja tehneet lisäksi omaa, kohtuullisen mittavaakin sanaston käännöstyötä. Tämä työ on edelleen kesken, mutta olemme päättäneet yleisön pyynnöstä (sekä hyödyntääksemme pientä joukkoistamista) julkaista tämänhetkisen version sivustollamme: Informaatiomuotoilun sanasto, englanti–suomi.

Korostan vielä sanaston keskeneräisyyttä. Esimerkiksi linkit käsitteiden määritelmiin pyritään myöhemmin lisäämään mahdollisimman monen sanan kohdalle. Joka tapauksessa otamme jo nyt mielellämme vastaan palautetta sekä täydennys- ja korjausehdotuksia. Niitä voi lähettää meille suoraan sähköpostitse (etunimi@informaatiomuotoilu.fi), lisätä kommentteina tämän viestin perään tai sitten kommentoida suoraan sanastodokumenttia Google Drivessä. Kaikenlainen palaute on tervetullutta! Sanasto kattaa tällä hetkellä tilastografiikan käsitteistön kohtuullisen hyvin, mutta kartografian ja esimerkiksi käyttöliittymäsuunnittelun osalta puutteita on vielä paljon ja niiden osalta apu on tervetullutta. Lisäksi palautetta nykyisestä sisällöstä otamme vastaan mieluusti. Ovatko nyt esitetyt käännökset mielekkäitä? Onko jokin ristiriidassa vakiintuneen terminologian kanssa? Onko yksi iso aakkosellinen luettelo järkevä toteutustapa vai pitäisikö lista jakaa esimerkiksi erillisiin tilastografiikan, kartografian jne. sanastoihin? Puuttuuko lähteistämme joitain merkittäviä teoksia?

 

Malofiej – just wow!

Just returned home from Malofiej. What a week it has been! I’ll write a more detailed report (in Finnish) next week, but here are some quick thoughts on the event.

First of all: if you mostly work with information graphics, visualization, data journalism etc., you should go to Malofiej, even if you have no works you’d want to enter to the competition. The competition is only a part of it, albeit probably the most famous part. I personally didn’t enter any projects and quite a few other people I talked with were there likewise only, or at least mainly, because of the conference part. Of course the competition is important and the winners are well worth checking out, but for me the presentations by the judges and the networking opportunities were far more important.

(There’s actually a third part besides the conference and the competition: the Show, Don’t Tell! workshop. It is a masterclass type of three-day workshop for infographics professionals to perfect their skills under the guidance of the world’s top experts. I’d really want to take part in the workshop in the future, but this year I simply couldn’t find the time to do so and thus can’t say much about it. Seems it was a success, which is hardly surprising given the caliber of the teachers.)

All in all it was both a very intensive and a very rewarding experience. At first I was somewhat starstruck to be hanging around with all these people whose work I really admire and whose Twitter feeds and blogs I read for inspiration, but practically everybody I talked with seemed to be very down-to-earth and willing to politely listen to the at times incoherent ramblings of yours truly. I made many new friends and was really fascinated to hear informal behind the scenes stories of the daily grind at world class news organizations’ graphics desks. The sheer amount of all the informal goings-on around the main programme combined with some logistic problems (I ended up spending 21 h travelling from Helsinki to Pamplona due to a cancelled connecting flight) meant that I only catched maybe 15 h of sleep between early Tuesday morning when I left home and Saturday evening when I’m writing this post. Add to that the considerable amount of boozing involved, and my hot tip for next year is to rest well before coming to Malofiej and reserve some time after it for recuperation.

As for the conference programme itself, I must really congratulate the organizers for getting together such an interestingly diverse set of judges/speakers. All the presentations were interesting and the best ones were fantastic. Some themes spanning several presentations included the importance of sketching, programming vs. hand-crafting and different narrative formats (linear vs. nonlinear, the role of annotation etc.). More of these in a later post. The works shown were really interesting and showed a wide variety of themes and techniques, which was also great.

To list a few negative things I have to mention keeping schedules and translation. Some of the speakers kept within their alotted time very well, but some were more liberal in their use of time which is a bit unfair towards the other speakers. Basically all the talks were so interesting that they could have filled a longer time slot, but time is a limited resource so if one speaker goes overtime, someone else often needs to cut their presentation shorter. Not nice!

All the talks were either in English or in Spanish (except for one which was half in Spanish and half in Portuguese) and interpreted into the other language. The basic setup with wireless headphones worked reasonably well, but the translators had a hard time at least when translating to English. The impression I got was that something was lost in translation with all the non-English-language presentations. I think a part of the problem may be that the translators (I think there were two) were Spanish native speakers. It probably would work better if Spanish was translated  to English by a native speaker and vice versa. At least that’s how they usually do it in organizations like the EU.

I’ll write later more about the actual awards, but to quickly summarize I think all the gold medal winners certainly earned their prize. I’m slightly disappointed that NYTimes’ 512 Paths to White House didn’t win the Best in Show, but at least it got gold and the NYTimes’ sports piece about hurdles is very well worth the prize, too. Awarding the “best online map” to ProPublica’s StateFace font was an interesting move and certain to create a bit of controversy. The first ever medal (bronze) for a Finnish media was awarded to Hannu Kyyriäinen’s map of shrinking Palestine in Suomen Kuvalehti. Finland even beated our eternal arch-rival the Swedish who this time got no medals. (Personally I think SvD’s graphics should have deserved some, but let’s not go there…)

I highly recommend checking out tweets with the hashtag #malofiej, especially Alberto Cairo’s fantastic coverage.

To sum up, I really enjoyed myself, learned a lot and made new friends and professional contacts. Easily worth the money and time spent. I’m definitely going next year (the dates for 2014 were already announced: 23rd to 28th March) and highly recommend everyone to do similarly!

PS. A minor, but to me an imporant point: Being a “pesco-vegetarian” I did occasionally find it a bit challenging to feed my self in Pamplona. Although many a restaurant offered had a great selection of fish and seafood, many seem to put ham in an amazing variety of dishes, including seemingly vegetarian ones. I hear the local ham is really good, but if you’re a vegetarian – or muslim – I’d be careful. And it would be nice if there was a meatless option for the awards dinner next year. ;)

Kill your darlings, osa 2: Fraktuura vs. antiikva

Kill your darlings -sarjamme jatkuu, tällä kertaa vuorossa ihan hauska, mutta viime kädessä kirjan varsinaiseen aiheeseen nähden turhan pitkä referaatti Pekka Mervolan väitöskirjan antiikvakirjasimen maihinnousua Suomeen käsittelevästä osiosta.

* * *

Suomalaisten sanomalehtien ulkoasun historiaa tutkinut Pekka Mervola kuvaa väitöskirjassaan* värikkäästi typografisista kysymyksistä Suomessa vuosikymmenten varrella käytyä keskustelua. Pitkäänhän Suomessa yleisimpänä kirjaintyyppinä oli saksalaisella kielialueella suosittu, keskiaikaisesta käsikirjoitustyylistä kehittynyt fraktuura. 1800-luvulla alettiin käydä keskustelua siitä, tulisiko se Suomessakin korvata Ruotsissa ja muualla Euroopassa jo yleistyneellä ja nykyaikaisempana pidettynä antiikvalla, nykyisinkin yleisesti käytössä olevalla päätteellisellä kirjaintyylillä (jonka rinnalla nykyään käytetään yleisesti myös päätteetöntä groteskia).

Vastustus antiikvaa kohtaan oli pitkään huomattavaa. J.V. Snellman esimerkiksi huomautti kirjeessä Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorille, Suomalainen-lehden päätoimittajalle K.A. Gottlundille, että useimmat kansanihmiset osasivat lukea vain fraktuuraa, sillä Raamattu ja kaikki kansankirjallisuus oli kautta aikojen ladottu tuolla kirjaintyylillä. Ruotsia puhuvalla väestönosalla tällaisia rajoitteita ei ilmeisesti ollut, sillä pitkään rinnakkain suomen- että ruotsinkielistä aineistoa sisältävissä lehdissä suomenkieliset uutiset ja ilmoitukset ladottiin fraktuuralla ja ruotsinkieliset antiikvalla.

Antiikvan puolustajien piti marssittaa esiin raskaan kaliiperin argumentit syrjäyttääkseen fraktuura lopullisesti lehtien sivuilta. Uuden Suomettaren yhtiökokouksen pöytäkirjoihin keväältä 1913 on tallentunut lääkintöneuvos K. Reijovaaran esittämä arvio, että antiikvakirjoitus on fraktuuraa terveellisempi lukijoiden silmille.

Myös ulkomaiset asiantuntijat marssitettiin typografiasodan rintamalle. Sanomalehdenkustantajain Liitto julkaisi 1919 saksalaisen professorin Münsterbergin näkemyksiä sanomalehden ulkoasusta. Professoria kuultiin itseoikeutetusti asiantuntijana hänen kehittämästään sanomalehtien psykotekniikasta, joka korosti lehden lukemisen helppoutta. Hän piti hyvälaatuista fraktuuraa saksalaisille sanomalehdille sopivampana kuin antiikvaa, mutta katsoi, että ulkomaalaisille tarkoitettu teksti oli parempi latoa antiikvalla.

Münsterberg otti kantaa myös muihin typografisiin kysymyksiin kuin vain kirjainlajiin, mm. suosittellen lehtien hieman suurentavan kirjasinkokojaan. Kirjoissa palstaleveys sai hänen mukaansa olla korkeintaan 90 mm, mutta sanomalehtipalstan leveyden tuli olla tuntuvasti kapeampi. Professorin suositus perustui siihen, että silmän hyppäys riviltä toiselle on aina sitä raskaampi mitä leveämpi palsta on. Liian suuri palstanleveys aiheutti hänen mukaansa silmissä epäsuhtaisen ”akkomodaatiojännityksen”, mikä haittaa luettavuutta. Münsterbergin mukaan saksalaisissa lehdissä on pyritty pieneen sivukokoon, sillä se on lukijalle mukava. Useimmat 1900-luvun alun sanomalehdethän olivat fyysiseltä kooltaan valtavia, reilusti nykyisiä [kirjoitettu ennen Hesarin tabloid-uudistusta –JK] broadsheet-kokoisia lehtiäkin isompia.

Münsterberg suositteli lehtimiehiä myös lyhentämään tekstikappaleiden pituutta. Hänen mukaansa lyhyet pysähdykset eli kappaleiden sisennykset miellyttävät lukijoita. ”Pitkät kappaleet taas vaikuttavat lukijaan samoin kuin pitkä, suora katu.” Hän otti kantaa myös kiivaana käyneeseen keskusteluun otsikoiden koosta. Aiemminhan juttuja ei välttämättä otsikoitu lainkaan, nyt suuret ja massiiviset otsikot olivat leviämässä Yhdysvalloista Eurooppaan, mikä herätti suuria intohimoja. Münsterberg suhtautui asiaan rennosti: ”Psykotekniikan kannalta katsottuna  ei voida mitään sanoa lihavia päällekirjoituksia vastaan, mitkä heti johdattavat silmän uusimpaan ja tärkeimpään lehdessä.” Suomessa tätä uutta otsikointityyliä oli ensimmäisenä edustanut Työmies, jonka lukijat olivat huonommin koulutettua väkeä, jolle pitkien tekstimassojen lukeminen oli sivistyneistöä hankalampaa. Otsikoinnin siis ajateltiin helpottavan luettavuutta ja maailmallakin otsikointi oli yleistynyt ensin kansalle tarkoitetuissa lehdissä kuten keltaisessa lehdistössä.

Myöhempinä vuosina näyttävässä otsikoinnissa mentiinkin sitten niin pitkälle, että peräti valtiovalta katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan: ”Mielestäni kahden palstan otsakkeet ilman alaotsakkeita riittävät useimmissa tapauksissa”, totesi pääministeri Antti Hackzell syksyllä 1944 paperipulan kirvoittamana.

Merkittävä käännekohta fraktuuran ja antiikvan välisessä taistelussa tapahtui kun 1912 julkaistiin antiikvalla ladottu Raamatun taskukokoinen laitos ja 20-luvulla perhe- ja vihkiraamatuissakin siirryttiin antiikvaan.

*) Mervola, Pekka 1995. Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771–1994. Helsinki ym., Suomen Historiallinen Seura & Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja.

Kill your darlings osa 1: Valekerroin

Blogi (ja Twitter-tilimme) on viettänyt nyt kirjoittajien lomien, työkiireiden ja kausi-influenssan vuoksi aika pitkään hiljaiseloa. Asiaan tulee nyt ainakin hetkeksi muutos.

Pidämme juuri viikon mittaista kirjoitustyöpajaa jossa yritämme saada työstettyä tulevan Informaatiomuotoilu-kirjamme käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Valmista tekstiä on jo todella paljon, mutta se ei vielä muodosta kunnolla toimivaa kokonaisuutta ja sitä tässä nyt yritetään kursia kasaan. Yksi osa tätä työtä on ”kill your darlings”, eli kylmästi heittää pois tavaraa johon on jo ehtinyt vähän kiintymään. Onneksi meillä on blogi, jossa voi julkaista niitä tekstinpätkiä, joissa on joku järjen hiven, mutta jotka eivät kunnolla istu kirjan kokonaisuuteen. :) Tällä viikolla blogiin ilmestynee ainakin muutamia tällaisia juttuja. Alla niistä ensimmäinen, jossa jauhetaan valekertoimen käsitteestä ja asteikkojen katkaisemisesta tarpeettoman pitkällisesti yleistajuisen kirjan tarpeisiin.

* * *

Yksi tunnetuimpia tilastografiikan nyrkkisääntöjä on Edward Tuften kirjassaan The Visual display of quantative information (1983) esittelemä valekertoimen käsite. Sen ajatus on yksinkertainen:

grafiikan esittämä ilmiön koko
———————————————  =  valekerroin
datan esittämä ilmiön koko

Kun valekertoimen arvo on tasan 1, grafiikka esittää datan rehellisesti. Jos sen arvo poikkeaa tästä, grafiikka esittää ilmiön suuruuden väärin. Useimmiten poikkeama on ylöspäin eli grafiikka liioittelee ilmiön suuruutta. Tyypillinen esimerkki on tapaus, jossa tilastografiikkaesitykseen lisätään esteettisistä syistä perspektiivivaikutelma. Tällöin ero katsojasta kauempana ja tätä lähempänä olevien kuvioelementtien välillä näyttää suuremmalta kuin sen lukujen valossa pitäisi olla.

Toinen valitettavan tyypillinen virhe syntyy kun pylväskuvion pylväät korvataan jollain esittävällä kuvalla jota suurennetaan arvon muuttuessa, vaikkapa öljynkulutusta eri vuosina kuvaavilla eri kokoisilla öljytynnyreillä. Jos elementtiä venytetään vain pystysuunnassa, ongelma on lähinnä esteettinen: venytetty öljytynnyri näyttää kummalliselta. Mutta tämän esteettisen ongelman korjaaminen tynnyriä vastaavasti leventämällä saa aikaan valekertoimen arvon nousemaan huikeaksi: jos mittasuhteet säilytetään entisellään, tynnyrin korkeuden tuplaaminen saa kuvion pinta-alan nelinkertaistumaan. Ja todellisuudessahan tynnyri on kolmiulotteinen objekti, jolloin sen ulkomittojen tuplaaminen johtaisi tilavuuden kahdeksankertaistumiseen!

On ilmeistä, että tällainen kuvioelementtien paisuttelu nostaa valekerrointa. Nopeasti kuitenkin huomataan, että valekertoimen arvon tarkka määrittely ei ole tällaisessa tapauksessa aivan niin yksiselitteistä kuin Tufte esittää. Tutkimukset* ovat nimittäin osoittaneet, että pinta-alan ja tilavuuden muutokset arvioidaan keskimäärin pienemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Jos tämä tekijä huomioidaan, havaitaan nopeasti että valekertoimelle ei voi antaa yksiselitteistä arvoa. Luvut matemaattisesti oikein pinta-aloina näyttävä esitys voi vaikuttaa vähättelevän niiden eroja ja toisaalta numeroita liioitteleva voi vaikuttaa näyttävän ne paremmin oikein.

Valekerroin on siis oikeansuuntainen, mutta liian yksioikoinen lähtökohta toimivan informaatioesityksen laatimiseen. Valekertoimen tulisi useimmissa tapauksissa saada arvo 1, mutta tämä ei vielä yksinään riitä takaamaan, että esitys on selkeä ja ymmärretään niin kuin sen suunnittelijat toivoisivat. Toisaalta on myös tilanteita, joissa valekerroin voi Tuften ohjeiden mukaan laskettuna olla suurikin, mutta katsoja ymmärtää silti asian paremmin kuin samasta aiheesta tehdyn esityksen jossa valekerroin olisi vain 1.

Tuften valekerroin saa yhdestä poikkeavia arvoja aina kun asteikko katkaistaan jostain kohtaa, joten sitä ehdottomana ohjenuorana käyttäessä asteikon katkaisu ei koskaan ole sallittua. Meidän mielestämme joissain mainituissa tapauksissa katkaiseminen kuitenkin on soveliasta, kunhan se merkitään hyvin selvästi.

Useimmat tilastografiikan auktoriteetit hyväksyvät pylväskuviossa yksittäisten pylväiden katkaisemisen ”yläpäästä”. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa yksi tai kaksi pylvästä olisivat niin pitkiä, että jos ne piirrettäisiin samaan mittakaavaan kuin muut, ne latistaisivat muiden keskinäisen vaihtelun olemattomiin. Tällöin voidaan merkitä ylimittaiset pylväät katkaisumerkillä ja kirjoittaa niiden viereen pylväiden tarkat arvot. Samoin useimmat hyväksyvät asteikon katkaisun viivakuviossa. Kuten aiemmin mainittiin, viivakuvio korostaa ennen kaikkea muutosta ja trendiä, eikä niinkään yksittäisten datapisteiden absoluuttisia arvoja. Jos olennaista kuviossa on suhteellinen vaihtelu eli vaihtelun osuus kokonaisuudesta, asteikkoa ei saa katkaista. Jos sen sijaan olennaista on vaihtelu itsessään, viivakuviossa asteikon katkaiseminen voi olla perusteltua.

Pylväskuvioissa koko asteikon katkaisemiseen suhtaudutaan yleisesti ottaen negatiivisesti. Useimmiten tämä näkökanta on perusteltu. Asteikon mielivaltainen katkaisu ylikorostaa pylväiden eroja ja antaa siten väärän käsityksen kokonaisuudesta. Joskus kuitenkin myös pylväskuviossa erot saattavat olla tärkeämpiä kuin muuttujien saamat tarkat arvot. Pystypylväskuvion voi tällaisessa tilanteessa yleensä korvata viivakuviolla, mutta viivakuviolla ei voi kuvata sellaisia ryhmiä, joissa toisella akselilla on luokitteleva muuttuja. Jos hyvin pienetkin erot ovat tarkasteltavan aiheen kannalta merkityksellisiä, katkaistut pylväät voivat antaa asiasta paremman kuvan kuin katkaisemattomat.

Ajatelkaamme seuraavanlaista esimerkkiä: Tietojärjestelmien luotettavuus ilmaistaan palvelutasosopimuksissa usein saatavuusprosentteina, jotka kuvaavat sitä kuinka suuren osan ajasta palvelun luvataan olevan käytettävissä. Mikäli luvattu taso ei toteudu, järjestelmän toimittaja sitoutuu hyvittämään puutteen.

Kuvitellaan, että haluamme tehdä kuvion, jossa vertaillaan eri palveluntarjoajia joiden lupaamat saatavuusprosentit vaihtelevat välillä 99–99,999 %. Jos teemme näistä luvuista vaakapylväskuvion katkaisematta asteikkoa, eroa parhaan ja huonoimman palveluntarjoajan välillä kuviosta tuskin huomaa.

Erohan on alle prosentti, ei siis kovin suuri, joten mitä sitten? Näin on helppo ajatella, jos ei ymmärrä, mitä tuo prosentti oikeastaan kertoo. Ero on itse asiassa valtava. 99 % saatavuusprosentti merkitsee, että yhteensä 88 tunnin ajan vuodessa palvelu ei ole käytettävissä, siis esim. vartin käyttökatkosta vuoden jokaisena päivänä. 99,999 % saatavuusprosentti taas merkitsee lupausta korkeintaan reilun viiden minuutin yhteenlasketuista käyttökatkoista vuodessa. Ero on tuhatkertainen! Pylväiden katkaisematta jättäminen siis vääristää tässä tapauksessa kuvion antamaa vaikutelmaa pahasti.

Edellä kuvattu on toki äärimmäinen poikkeustapaus. Yleisemmin voi sanoa, että kuvion tulee näyttää merkitykselliset erot riittävän suurina, että ne hahmotetaan oikein. Asteikon katkaisemista tulee pääsääntönä välttää, mutta jos katkaistu asteikko kuvaa ilmiötä paremmin kuin katkaisematon, silloin asteikko kannattaa katkaista. Asteikon katkaisemista datapisteiden keskeltä tulee kuitenkin välttää jokseenkin aina.

 *) Esim. Macdonald-Ross, Michael 1977: How numbers are shown: a review of research on the presentation of quantitative data in texts. AV Communication Review 25:4, 259–409.

Apps4Finland-kisan tuloksista

Eilen julkistettiin vihdoin tämänvuotisen Apps4Finland-kilpailun voittajat. Koko kisan epävirallisen pääpalkinnon eli sovellussarjan ykkössijan nappasi odotetusti näkövammaisille suunnattu paikannuspalvelu BlindSquare, suurimman määrän palkintoja (3 kpl) voitti suunnistusharrastajille maastokarttoja automaattisesti tuottava Karttapullautin.

Informaatiomuotoilu.fi-porukalla oli visualisointisarjan finaalissa mukana peräti kolme työtä: designpääkaupunkivuoden ulkomainoskampanjaan toteutetut Ta-daa, dataa! -julisteet, Asuntokuume-blogiin toteuttamani datajournalistinen artikkeli Omistusasuminen kannattaa aina, jos on aikaa odottaa sekä yhteistyössä FloAppsin kanssa Kuntaliitolle toteuttamani KuntaNavigaattori-eksploraatiotyökalu. Visualisointisarjassa ei tällä kertaa palkintosijoille ylletty, mutta toinen Asuntokuumeelle laatimani artikkeli, Katso kartta: Täältä löytyy edullisin koti urbaanille lapsiperheelle voitti Helsingin kaupungin tilastodatan erikoispalkinnon vaikkei päässytkään visualisointisarjassa finalistien joukkoon.

Erikoispalkinto tuli itselleni hienoisena yllätyksenä. Helsinki on suomalaisten kuntien joukossa ollut selkeä edelläkävijä tilastotietojen tuottamisessa ja niiden avaamisessa vapaasti käyttöön, niin Helsinki Region Infoshare -palvelunAluesarjat.fi-palvelun kuin kaupungin tietokeskuksen omien julkaisukanavien kautta. Kokemukseni mukaan tietokeskuksen henkilökunta suhtautuu todella ystävällisesti myös suoraan heiltä tilastotietoja kyseleviin wannabe-datajournalisteihin. Helsingin kaupunkia koskevaa laadukasta tilastotietoa on siis todella runsaasti helposti saatavilla ja niinpä olisin kuvitellut että sitä hyödyntäviä töitäkin olisi kisassa ollut enemmän. Mutta en valita! :)

Sen sijaan pikkuisen haluaisin purnata visualisointisarjan palkinnoista. Asiaan vaikuttaa tietysti hieman sekin ettei palkintoa sattunut omalle kohdalle, mutta väittäisin että kevyttä rakentavaa kritiikkiä voisi perustellusti antaa riippumatta siitä oliko kisassa omia töitä mukana vai ei.

Sarjan voittaja, Ilmanlaadun mukaan vaihtuva kännykän taustaväri on yksinkertaisuudessaan nerokas, ”miksen keksinyt tätä itse” -reaktion aiheuttaja ja ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Siitä ei sen enempää. Kaksi muuta palkintoa menivät HS.fi:ssä julkaistuille visualisoinneille: Hesarin työryhmän koostamalle Kuntavaaliehdokkaiden mielipiteiden arvokartalle ja Jaakko Salosen Sidonnaisuuskytkökset Käypä Hoito -suosituksissa -grafiikalle.

HS on ollut datajournalismin edelläkävijä Suomessa ja olisi ollut suorastaan skandaali jos se ei olisi palkintoa sarjassa voittanut. (Nimestään huolimatta visualisointisarja on samalla myös datajournalismisarja. Nimenmuutos esimerkiksi muotoon ”visualisointi- ja datajournalismisarja” voisi muuten olla harkitsemisen arvoinen.) Kuntavaaliehdokkaiden mielipiteiden arvokartta on varsin kelvollinen kokonaisuus, vaikka tosin kuten Osmo Soininvaara huomauttaa grafiikan yhteydessä julkaistussa artikkelissa, vaalikoneen kysymyksiä on kuitenkin aika pieni määrä joten tuloksiin yksittäisten ehdokkaiden kohdalla kannattaa suhtautua varauksella. Puoluetasolla grafiikan antama kokonaiskuva lienee oikea.

Sidonnaisuuskytköksiä kuvaava grafiikka on kinkkisempi tapaus. Siihen pohajutuva, HS:n painetussa lehdessä julkaisema artikkelikokonaisuus samasta aiheesta on arvokasta datajournalismia, mutta pelkkä visualisointi itsessään on mielestäni epäselvä eikä kerro juuri mitään muuta kuin että sidonnaisuuksia on paljon. Kyseessä on klassinen ”karvapallo”, verkostomalli jossa on niin paljon tavaraa että metsää ei enää näe puilta. Mielestäni palkinnon olisi sidonnaisuuskytkös-karvapalloa ennemmin ansainnut vaikkapa Suomen Kuvalehden Tulvakartta.

Tietysti kun hyviä töitä on paljon, käy niin että kaikki eivät voi voittaa. Jos kilpailutöiden määrä vastaisuudessakin kasvaa, tulisi minusta harkita myös kunniamainintojen jakamista varsinaisten palkintojen lisäksi. Mutta hieman herättäisin keskustelua siitä että jos kerran kilpailussa on visualisointisarja, miksei sinänsä erinomaisen ansioituneista osaajista koostuvassa tuomaristossa ole mukana ensimmäistäkään visualisointieksperttiä?

Itseään ei ole kohteliasta ehdottaa (sitä paitsi luulenpa että haluan osallistua kisaan tulevina vuosinakin ihan kilpailijana), mutta onneksi valinnanvaraa riittää ilmankin. Potentiaalisina tuomariehdokkaina alan kovista kotimaisista tekijöistä voisi mainita esimerkiksi seuraavat: Jens Finnäs, Tuomas Siitonen, viime vuoden visualisointisarjan voittaja Lauri Vanhala, Miska Knapek, visualisoinnin lehtori Markku Reunanen, kartografian lehtori Paula Ahonen-Rainio, tilastotieteilijä Kimmo Vehkalahti, Readingin yliopiston Jasso Lamberg tai vaikkapa runsaasti jurykokemusta graafisen suunittelun kilpailuista kerännyt professori emeritus Tapio Vapaasalo.

Informaatiomuotoilu tekee tiedon näkyväksi

Artikkeli on julkaistu Maanmittauslaitoksen Positio-lehdessä.

Uusi tieto omaksutaan nopeimmin visuaalisesti. 

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston näyttelyyn toteuttamamme visualisointi havainnollistaa matka-aikoja eri kulkuvälineillä kaupungin keskustassa.

Informaatiomuotoilu merkitsee tiedon esitystavan suunnittelemista mahdollisimman selkeäksi. Työvaiheisiin kuuluvat esitettävän tiedon valitseminen, järjestäminen ja esittäminen valitun kohderyhmän tarpeet ja ominaisuudet sekä käyttökontekstin huomioiden. Yleensä käsitteellä viitataan nimenomaan tiedon visuaalisen esitysasun muotoiluun, tiedon visualisointiin.

On arvioitu, että näköaisti kykenee välittämään informaatiota ympäristöstämme aivoihin peräti sata kertaa nopeammin kuin kuuloaisti. Vaikka tarkoista luvuista voidaan kiistellä, on ilmeistä että näkö on vahvin aistimme ja että uuden tiedon omaksuminen tapahtuu nopeimmin visuaalisesti. Kuvat myös muistetaan tutkimusten mukaan paremmin kuin pelkkä teksti.

Tiedon kuvallisella esittämisellä onkin erittäin pitkät perinteet. Kuvien avulla on välitetty kertomuksia ja tietoa maailmasta jo kauan ennen kirjoitusjärjestelmien keksimistä. Varhaisimmat luolamaalaukset ovat nykykäsityksen mukaan ainakin 25 000 vuotta vanhempia kuin kirjoitustaito.

Kartat tienraivaajina

Ennen kuin voidaan puhua varsinaisesti informaatiomuotoilusta, on tehtävä käsitteellinen harppaus näköhavaintoa jäljittelevistä esittävistä kuvista abstraktimpaan ilmaisuun. Erityisesti paikkatieto ja sen visualisoiminen, kartat, ovat näytelleet abstraktin kuvailmaisun kehityksessä tienraivaajan roolia.

Jonkinlaisia karttoja on tehty liki kaikissa maapallon kulttuuripiireissä, usein jo ennen kirjoitustaidon omaksumista. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan inuiiteilla oli jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa erittäin tarkasti rantaviivan muotoa kuvaavia kaiverrettuja puupaloja, joita käytettiin karttoina.

Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen dosentin Allan Tiitan mukaan karttojen ja maisemamaalauksen välillä ei alkujaan ollut ratkaisevaa eroa: molemmat pyrkivät löytämään maiseman olennaisimmat piirteet ja luomaan niistä havainnollisen kokonaisesityksen. Vähitellen kartoille alkoi kuitenkin kehittyä oma abstrakti kuvailmaisunsa, joka erkani esittävien kuvien visuaalisesta kielestä.

Abstrakti visualisointi oivallettiin 1700-luvun lopulla

Kesti varsin pitkään ennen abstrakti kuvailmaisu levisi kartografian piiriä laajemmalle. Tähtitieteellisiä ilmiöitä jouduttiin käytännön syistä kuvaamaan jossain määrin abstrakteilla piirroksilla. Muutamia irrallisia varhaisia esimerkkejä tunnetaan muiltakin aloilta, mutta laajemmin abstraktien visualisointien mahdollisuudet alettiin huomata vasta 1700-luvun lopulla.

Eräänä käännekohtana voi pitää skotlantilaisen kansantaloustieteilijän William Playfairin Commercial and Political Atlas -kirjaa (1786), jossa kirjoittaja esitteli nykyisin pylväs- ja viivakuvioina tunnetut tilastografiikan peruskuviotyypit. (Playfair keksi hieman myöhemmin myös piirakkakuvion.) Tilastografiikan pohjalle ovat sittemmin rakentuneet lähes kaikki myöhemmät abstraktin tiedon visualisointikeinot kuten tieteelliset visualisoinnit sekä konseptuaalisia suhteita kuvaava käsitegrafiikka.

Grafiikka tutkimustyökaluna

Kartat toimivat tilastografiikan keksimisen jälkeenkin tienraivaajana visualisointien kehityksessä. Erityisesti temaattisen kartografian piirissä on otettu ensimmäisenä käyttöön sellaisia keinoja, joita sittemmin on hyödynnetty laajasti muissakin informaatiomuotoilun lajityypeissä. Esimerkiksi tästä käyvät vaikkapa elementtien värikoodaus ja kuvamerkkien eli piktogrammien käyttö.

Yksityiskohta Seamanin kartasta, joka julkaistiin The Medical Repository -lehdessä. Se on harmillisesti jäänyt paikkatiedon historiassa John Snow’n kuuluisan Lontoon vuoden 1854 koleraepidemian kartan varjoon. Snow’n kartta on valtavasti velkaa Seamanin tekemälle pohjatyölle.

Myös varhaisimmat tunnetut esimerkit
eksploratiivisesta grafiikan käytöstä ovat karttoja: amerikkalaisen lääkärin Valentine Seamanin 1798 tekemät kaksi karttaa, jotka kuvasivat New Yorkissa riehuneen keltakuume-epidemian aiheuttamia kuolemantapauksia ja alueen jätteenkaatopaikkoja, joita Seaman epäili taudin aiheuttajiksi. Hän toi näin ensi kertaa grafiikan viestinnällisen funktion rinnalle myös uuden tiedon etsimisen eli eksploraation.

Eksploratiivinen grafiikka onkin sittemmin muodostunut keskeiseksi tieteellisen tutkimuksen välineeksi. Sen mahdollisuuksia havainnollistaa hyvin tilastotieteilijä Francis Anscomben 1973 kehittämä ns. Anscomben kvartetti, neljä datasettiä joiden eroja on vaikea löytää matemaattisin menetelmin mutta joista visualisoituina on helposti nähtävissä niiden keskeiset ominaisuudet. Erityisesti poikkeavat havainnot (engl. outlier), jotka usein ovat seurausta mittausvirheestä, on visuaalisessa muodossa helppo huomata.

Anscomben kvartetti koostuu neljästä datasetistä, joiden useat matemaattiset ominaisuudet kuten varianssi ja lineaarinen regressio ovat identtisiä, mutta joiden erot tulevat helposti näkyviin visualisoituna.

Koska nykyisin tällaisia visualisointeja on mahdollista tuottaa täysin automaattisesti, tutkijat muodostavat kokonaiskuvan aineistostaan usein ensiksi nimenomaan visuaalisesti ja ryhtyvät vasta sen jälkeen soveltamaan tilastollisia menetelmiä sen perkaamiseen.

Tietotulvan hallintaa 

Elämme paraikaa tiedon visualisoinnin nousukautta. Kenties ilmeisin syy virinneeseen kiinnostukseen ovat teknisen kehityksen mukanaan tuomat helpommat välineet esitysten laatimiseen. Kun vielä 1980-luvun alussa yksinkertaisen sääkartan tuottaminen sanomalehteen saattoi vaatia kolmen ihmisen täysipäiväisen työpanoksen, nykyisin tarjolla on runsaasti erilaisia automaattisia työkaluja visualisointiin niin netti- kuin painokäyttöönkin.

Teknisen kehityksen myötä myös julkaisukanavat ovat monipuolistuneet. Kun aiemmin niin tieteellisellä puolella kuin lehdistössäkin julkaisualustana oli yleensä mustavalkoinen, huonolaatuinen painotuote, nykyisin verkko mahdollistaa värillisten ja vuorovaikutteisten esitysten julkaisemisen hyvin edullisesti.

Kartograph-kirjasto mahdollistaa selainpohjaisten karttasovellusten toteuttamisen huomattavasti vapaammin kuin Google Mapsin tapaiset karttapalvelut. Esimerkiksi käytettävän karttaprojektion voi valita liki 30 eri vaihtoehdosta.

Hyvänä esimerkkinä tekniikan uusista mahdollisuuksista ovat internetin karttapalvelut Google Maps tai Open Street Map, joihin on helppo liittää uusia visualisointitasoja ja tyylimuotoiluja valmiin infrastruktuurin ja kartta-aineiston päälle. Mikäli haluaa vapaammat kädet esim. karttaprojektion valitsemiseen, voi haluamansa aineistot ladata pienellä vaivalla Open Street Mapista tai Maanmittauslaitokselta omalle palvelimelleen ja ottaa niiden esittämiseen käyttöön vaikkapa avoimen lähdekoodin Kartograph-kirjaston.

Informaatiomuotoilu tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan aiemmin ehkä kuitenkin ennen kaikkea siksi, että tarvitsemme työkaluja meitä ympäröivän tietotulvan hallintaan. Ihmiskunta tuottaa tätä nykyä kahdessa vuodessa enemmän dataa kuin yhteensä koko edeltävän historian aikana. Sitä tuottavat niin tekniset laitteet kuin vaikkapa sosiaalisen median käyttäjätkin. Samaan aikaan avoimen datan aate tuo aiemmin piilossa pidettyä aineistoa kaikkien saataville.

Hakukoneet ja muut tekniset ratkaisut auttavat datatulvan hallitsemiseen, mutta ainakin vielä toistaiseksi sen valjastamiseen hyötykäyttöön tarvitaan ihmistä ja hänen vajavaisia aistejaan. Aisteja, joista näkö on kaikkein vahvin.

Juuso Koponen ja Jonatan Hildén

Kirjoittajat ovat informaatiomuotoiluun erikoistuneita graafisia suunnittelijoita, jotka ylläpitävät Informaatiomuotoilu.fi-blogia ja opettavat mm. Aalto-yliopistossa. Artikkeli sisältää katkelmia heidän tulevasta Informaatiomuotoilu-kirjastaan.

Lähteet:

Zimmermann, Manfred 1989. The nervous system in the context of information theory. Teoksessa Schmidt, Robert F. & Thews, Gerhard (toim.), Human physiology. Berlin ym., Springer-Verlag, 166–173.
Atkinson, Robert K., Levin, Joel R., Kiewra, Kenneth A., Meyers, Tom, Kim, Sung-Il, Atkinson, Laura Ann, Renandya, Willy A. & Hwang, Yooyeun 1999. Matrix and mnemonic text-processing adjuncts: comparing and combining their components. Journal of Educational Psychology 91:2, 342–357
Holmes, Nigel 1991. Pictorial maps. New York, Watson-Guptill Publications.
Tiitta, Allan 1999.  Suomen karttakuvan kehitys. Tieteessä tapahtuu 17:4, 16–23.
Koch, Tom 2012. Knowing its place: mapping as medical investigation. The Lancet 379:9819, 887–888.
Sanomalehtigrafiikan työmenetelmien kehityksestä ks. esim. Järvi, Outi 2006. ”Informatiivinen graafi premillä” – Johdatusta sanomalehtigrafiikan kielioppiin. Vaasan yliopisto, kielitiede. Väitöskirja.
Lohr, Steve 2012. The Age of Big Data. The New York Times 11.2.2012