Cartastrophe-blogin Daniel Huffman kirjoittaa PBS:n America Revealed -dokumenttisarjaa varten tehdyistä näyttävistä visualisoinneista. Kirjoitus on hyvä ja vaikkei ihan kaikista yksityiskohdista olisi samaa mieltä (en itse pidä linkkitornivisualisoinnin epätarkkuutta tässä kontekstissa niin vakavana ongelmana kuin Huffman), se herättää tärkeän kysymyksen visualisointien perimmäisestä roolista. Onko niiden tarkoitus olla kauniita ja näyttäviä vai selkiyttää tiedonvälitystä?
Valinta ei tietenkään ole mustavalkoinen joko–tai. Siteeraan tähän aihetta käsittelevän pätkän tulevan Informaatiomuotoilu-kirjamme käsikirjoituksesta:
Yhä useammin tiedon visualisoinnin tehtävänä nähdään myös lukijan houkutteleminen tiedon pariin. Informaatiomuotoilun tehtävä ei kuitenkaan ole tiedon koristeleminen. Kuten El Mundo -lehden grafiikkatoimitussihteeri Juantxo Cruz asian muotoilee: ”Visuaalisen journalistin tehtävä ei ole tiedon naamioiminen vain jotta sivu näyttäisi kauniimmalta. Tehtävämme on auttaa ymmärtämään, mitä tapahtuu.” Kauneus ei ole informaatiomuotoilun kontekstissa päätavoite vaan sivutuote. Päätavoite on auttaa välittämään, löytämään ja tallentamaan tietoa.
Esteettisillä valinnoilla on toki merkityksensä tiedonvälityksessä. Käytettävyystutkimuksissa on havaittu*, että ihmiset pitävät teknisiä laitteita helppokäyttöisempinä, jos niiden käyttöliittymä on esteettisesti miellyttävä. Kyse ei ole pelkästään ensivaikutelmasta vaan ero on havaittavissa jopa siinä, kuinka nopeasti koehenkilöt suoriutuvat laitteella tutkijoiden heille antamista tehtävistä.
Tämä havainto on laajennettavissa tietografiikan kontekstiin siten, että kaunis visualisointi koetaan epäesteettistä helpommin ymmärrettäväksi. Kauneus on siis tavoiteltavaa informaatiomuotoilussakin, koska se edistää viestinnällisiä päämääriä. Mutta mikäli selkeyden ja esteettisen miellyttävyyden välillä joudutaan tekemään valinta, on selkeyden oltava aina etusijalla.
*) Esim. Tractinsky, N.; Katz, A.S. & Ikar D. 2000. What is beautiful is usable. Interacting with Computers 13:127–145; Sonderegger, Andreas & Sauer, Juergen 2010. The influence of design aesthetics in usability testing. Effects on user performance and perceived usability. Applied Ergonomics 41:403–410.
Visualisoinneiksi tai infografiikaksi kutsuttavat esitykset voi jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan niiden pääasiallisen funktion kautta. (Alla olevat kuvat aukeavat suuremmiksi klikkaamalla.)
Tutuin lienee tietoa välittävä grafiikka, joka pyrkii havainnollistamaan jotain, jonka grafiikan tekijä (tai tilaaja) tietää ja haluaa viestiä muille. Puhtaimmillaan tämä funktio toteutuu vaikkapa jonkin laitteen toimintaperiaatetta kuvaavassa piirroksessa, mutta esimerkiksi myös tilastografiikalla pyritään useimmiten havainnollistamaan jotain asiaa, jonka grafiikan tekijä itse tietää ja haluaisi lukijoidensa ymmärtävän. Tehtäessä ero termien infografiikka ja visualisointi välillä (niitä voi käyttää myös toistensa synonyymeinä) termillä infografiikka viitataan yleensä nimenomaan tiedonvälitystarkoitusta palvelevaan grafiikkaan.
Varsinkin tieteentekijät käyttävät paljon myös eksploratiivista grafiikkaa, jonka tarkoitus on helpottaa uusien piirteiden löytämistä tietoaineistosta. Grafiikan tekijä ei siis itsekään aluksi tiedä, mitä grafiikasta paljastuu. Termillä visualisointi viitataan yleensä grafiikkaan, jolla on eksploratiivinen tehtävä puhtaan tiedonvälityksen sijaan tai ainakin lisäksi. Klassinen esimerkki eksploratiivisesta grafiikasta on nykyaikaisen epidemiologian isänä pidetyn John Snow’n 1854 Lontoossa riehuneesta koleraepidemiasta tekemä kartta, johon hän merkitsi kaikkien koleraan kuolleiden asuinpaikat. Snow huomasi, että kuolintapaukset keskittyivät Broad Streetilla sijainneen kaivon ympärille ja näin selvisi epidemian alkulähde. Eksploratiivisten visualisointien käyttö on yleistynyt runsaasti tietokoneiden kehityksen myötä kun on tullut mahdolliseksi tuottaa niitä automaattisesti. Usein ne ovat luonnosmaisia ja ulkoasultaan viimeistelemättömiä, koska niitä ei ole ajateltukaan laajan yleisön nähtäväksi. Alkujaan eksploratiiviseen käyttöön tehty grafiikka saattaa kuitenkin sittemmin päätyä viestinnälliseen käyttöön kun esimerkiksi tutkija haluaa kertoa löydöksistään muille. Tällöin myös kuvalliseen esitystapaan on hyvä kiinnittää huomiota.
Vielä kolmas kategoria ovat graafiset esitykset, joiden pääasiallinen tarkoitus on vain houkutella lukija tai katsoja tiedon pariin ja tuoda emotionaalinen ulottuvuus viestintään. Ne eivät siis pyri havainnollistamaan tai tekemään näkyväksi datan ominaisuuksia vaan ainoastaan luomaan mielikuvia ja mielenkiintoa aihetta kohtaan. Tätä grafiikan lajia kuvajournalismin pioneeri Harold Evans kutsui (Merja Salon suomentamana) höystegrafiikaksi erotuksena tietoa välittävästä faktagrafiikasta (infografiikka ja visualisoinnit). Graafiset suunnittelijat ja art directorit kutsuvat sitä yleensä kuvitukseksi. Varsinkin aikakauslehdistössä kuvitukset ovat olleet keskeinen osa kuvailmaisua jo modernin aikakauslehden syntyvaiheista 1900-luvun alkupuolelta asti ja niillä on selkeä, faktagrafiikasta poikkeava viestinnällinen tehtävänsä. Viime vuosina kuitenkin on voimistunut kyseenalainen trendi, jossa myös hämmästyttävän iso osa varsinkin netissä kiertävästä ”infografiikaksi” kutsutusta materiaalista vetoaa puhtaasti esteettis–emotionaaliseen rekisteriin ja grafiikan tietoa välittävä komponentti on vähäinen tai olematon. Itse kutsun tällaista tietoa välittävän grafiikan visuaalista kieltä jäljittelevää höystegrafiikkaa infografiikkamaiseksi kuvitukseksi.
Tämäkään kolmijako ei ole terävärajainen vaan usein grafiikassa on sekä tietoa välittäviä, eksploratiivisia että kuvituksellisia piirteitä. Esimerkiksi Isotype-ryhmän filosofiassa tiedon esitysasun esteettistä houkuttelevuutta pidettiin tärkeänä vaikka toiminnan ytimessä oli nimenomaan tiedon välittäminen. Tällainen ajattelu on järkevää erityisesti esimerkiksi oppikirjojen kuvituksien kohdalla; niiden lukijat eivät välttämättä ole lähtökohtaisesti kiinnostuneita sisällöstä vaan opiskelumotivaatiota pitää myös tietoisesti pyrkiä luomaan suunnittelemalla tiedon esitysasu houkuttelevaksi. Vapaaehtoisesti aineistoa tutkivat aikuiset ovat kuitenkin erilainen yleisö kuin vastentahtoiset koululaiset ja jos grafiikan tekijä kokee, että tietoa on koristeltava jollain tavoin että se olisi kiinnostavaa, olisi hyvä hetki pohtia onko koko aiheen valinta pielessä. Edward Tuften sanoin: ”Jos tilasto on tylsä, siinä on väärät luvut.”
Jos päämääränä on todella vain tuottaa kaunista ja näyttävää jälkeä tiedonvälityksen sijaan, miksi tehdä näennäisinfografiikkaa sen sijaan että käyttäisi reilusti kuvittajaa? On hämmästyttävää, miten usein infografiikkana kaupitellaan sen ulkoisen visuaalisen kielen omaksunutta mutta lähes puhtaasti kuvituksellista grafiikkaa (esimerkiksi GOOD-lehden grafiikka yllä). Samoin monet visualisointeina markkinoidut esitykset ovat puhdasta datataidetta, jossa data on vain raakamateriaalia kiinnostavan esityksen luomiselle.
Tutkitaanpa visualisointitutkija Robert Kosaran esittämää visualisoinnin määritelmää:
- Visualisointi perustuu (ei-visuaaliseen) dataan,
- visualisointiprosessi tuottaa lopputuloksenaan kuvan ja
- tämän lopputuloksen tulee olla tulkittavissa ja tunnistettavissa.
Kaksi ensimmäistä kriteeriä kyllä toteutuvat datataiteessakin, mutta kolmas kriteeri erottaa sen ja visualisoinnit toisistaan. Tarkastellaanpa esimerkiksi oheista Miska Knapekin Windcuts-sarjaan kuuluvaa veistosta. Se on leikattu tietokoneohjattavalla jyrsimellä puuhun, käyttäen aineistona Ilmatieteen laitoksen keräämää tietoa tuulen nopeudesta ja suunnasta sekä lämpötilasta eräällä Helsingissä sijaitsevalla mittausasemalla viiden vuorokauden ajalta. Tuo tieto on kyllä pienellä vaivannäöllä luettavissa valmiista teoksesta jos tietää käytetyn visuaalisen koodaustavan, mutta missään nimessä se ei ole kovin helppoa ja esimerkiksi nopean yleiskuvan muodostaminen mittauspaikan tuulioloista ei teoksesta onnistu. Veistos on kiinnostava taideteos ja tutkielma kokeellisesta visualisointitekniikasta, mutta jos tarkoituksena olisi kehittää mahdollisimman selkeä tapa välittää säätietoa kuvallisessa muodossa, valittaisiin luultavasti joku toinen tapa esittää sitä.
Visualisointi sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa, että keskiössä on datan parempi ymmärtäminen ja esitystapa valitaan sen mukaan. Onnistunut visualisointi pystyy vastaamaan kysymyksiin aineistosta paremmin kuin pelkkä teksti. Datataiteessa vuorostaan esitystapa on tärkeämpi kuin sisältö ja ymmärrettävyys.
Oikealla on Opte-projektin tuottama visualisointi internetin rakenteesta marraskuussa 2003. Se on tyyppiesimerkki tahattomasta datataiteesta: visualisointi on monimutkaisuutensa vuoksi niin vaikeaselkoinen, että esitystapa muodostuu sen olennaiseksi sisällöksi ja data jää toissijaiseksi, koska sitä ei saa purettua kuviosta. Visualisointi voisi yhtä hyvin olla generoitu täysin satunnaisesti – kuka tietää vaikka olisikin?
Ihmiset ovat kuitenkin luonnostaan essentialisteja. Tarina kuvion takana olevasta tietomäärästä kiehtoo, vaikka sitä olisi mahdotonta nähdä lopputuloksesta. ”Tutkijat laativat upean kartan universumin rakenteesta, katso kuvat!” kerää enemmän tykkäyksiä Facebookissa kuin ”Nörtti teki upean kuvan satunnaisesta datasta, katso kuvat!” Mutta tämän ei pitäisi oikeuttaa älyllistä laiskuutta visualisointien tekijöiltä. Vaikka käsittämätön visualisointi oikeasta datasta olisi parempi kuin käsittämätön visualisointi keksitystä datasta, vielä parempi on ymmärrettävä ja havainnollinen visualisointi oikeasta datasta.
* * *
Huffman nostaa blogikirjoituksessaan esiin myös tärkeän kysymyksen esitystavan abstraktisuuden asteesta suhteessa sisältöön: ”On epätodennäköistä, että tämän kartan sisältämää tietoa pidettäisiin abstraktina koska pohjakartta hienoine valaistusefekteineen ja pilvineen ei näytä kovin abstraktilta. –– Visuaalisen abstraktiotason tulee vastata tiedon abstraktiotasoa. Nähdessään hyvin yksinkertaistetun visualisoinnin lukijat olettavat, että myös data kertoo hyvin yksinkertaistetun tarinan. Nähdessään hyvin realistisen ja yksityiskohtaisen pohjakartan he todennäköisesti uskovat myös siinä kuvatun tiedon olevan samalla tarkkuustasolla.”
Lukijan tulisi siis yhdellä silmäyksellä nähdä grafiikasta kuinka hienojakoista tietoa se sisältää. Tämä ajatus on luonteva kartografian piirissä, jossa on totuttu tekemään samoista kohteista käyttötarkoituksen mukaan erilaisella tarkkuustasolla olevia karttoja. Olisi älytöntä kuvata vaikkapa vaalituloksen jakautumista äänestysalueittain käyttämällä pohjakarttana kantakarttaa, tarkinta saatavissa olevaa kartta-aineistoa maanpäällisestä rakennetusta ympäristöstä, johon on merkitty niin maastonmuodot kuin yksittäiset puut ja sähkötolpatkin. Tietokoneavusteisten visualisointien tekijöille tämä sisällön ja esitystavan abstraktiotasojen yhteys ei ole aina aivan yhtä selkärankaan iskostunut. Ei valitettavasti ole kovin tavatonta nähdä visualisointeja, jotka ensi vilkaisulla näyttävät sisältävän valtavasti tietoa mutta joista tarkemmassa katsannossa osoittautuukin että niissä yksinkertainen data on piiloitettu monimutkaisen esitystavan alle.
* * *
Infografiikan ja visualisoinnin kauneudella ja näyttävyydellä on arvonsa ja viestinnällinen funktionsa, mutta niiden pitäisi olla alisteisia tiedonvälityksellisille tarpeille. Esteettiset ratkaisut eivät saisi vaarantaa kuvion ymmärrettävyyttä eikä yksinkertaista dataa pitäisi kuorruttaa monimutkaisella esitystavalla vau-kertoimen lisäämiseksi. Kun artikkeli, kirja tai nettisivu kaipaa jotain näyttävää ja kaunista, kannattaa yleensä ennemmin tilata kuvitus kuin infografiikka. Samaan aikaan pitää kuitenkin muistaa, että kuten käytettävyystutkimuksissa on havaittu, esteettisesti miellyttävä koetaan myös helpommin ymmärrettävänä. Niinpä myös infograafikon kannattaa töissään pyrkiä kauneuteen, niin kauan kuin se ei vaaranna muita ymmärrettävyyden kannalta tärkeitä tekijöitä.
