Julkaistu

Suomen karttakuvan kehitys

Helsingin Sanomat on julkaissut hauskan artikkelin Suomen ilmaantumisesta maailmankartalle (ilmaisun kirjaimellisessa merkityksessä). Itse karttakuvat saisivat kyllä olla vielä isompia!

Olen itse työstänyt samasta aiheesta tekstiä ensi vuoden alussa julkaistavaan Informaatiomuotoilu-kirjaamme, mutta näillä näkymin sitä ei tulla ainakaan tässä laajuudessa käyttämään, joten ajattelin että tämä voisi olla hyvä tilaisuus julkaista teksti täällä blogissa.

Hesarin artikkelissa mainituista karttaprojektioiden eroista minulla on valmiina myös varsin kattava teksti, mutta sitä saatte odottaa kirjan julkaisuun asti. :)

* * *

Pohjoismaita kuvaava Tabula Rogerianan osa (saksalainen faksimiili 1800-luvulta). Pohjoinen on kartassa alhaalla.
Pohjoismaita kuvaava Tabula Rogerianan osa (saksalainen faksimiili 1800-luvulta). Pohjoinen on kartassa alhaalla.

Suomi hiipi maailmankartalle vähitellen. Ylipäänsä Pohjois-Euroopan karttakuvan kehitys on ollut hyvin hidas prosessi. Karttoja tehtiin läntisessä kulttuuripiirissä lähinnä Välimeren maissa ja tehdyt kartat kuvasivat pääasiassa Euroopan eteläisempiä osia. Helsingin yliopiston pohjoismaiden historian dosentti Mikko Huhtamies on todennut, että vielä Kalmarin unionin aikaan (1397–1523) hallitsijoilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miltä heidän valtakuntansa olisi kartalla näyttänyt. Suomen ja Venäjän välinen rajakin oli vuosisatojen ajan vain luettelo rajamerkeistä erämaassa.

Jos edes Skandinavia kartalle mahtui – yleensä lisälehtenä, tabula nova, eteläisempiä alueita kuvaavaan varsinaiseen karttaan – se kuvattiin yleensä saarena. Joissain kartoissa niemimaa yhdistyy mantereeseen kapean maakaistaleen välityksellä, mutta tätä ei voine vielä pitää varsinaisesti Suomen kuvauksena. Suomalaisia paikannimiä ei näissä varhaisimmissa kartoissa vielä esiinny.

Tabula Rogeriana (1154) nimeää kaksi suomalaista paikannimeä: ”Abu(r)a” (Turku*) ja ”Tabast” (Häme). Tanskalaisen Claudius Clavuksen 1427 laatima kuuluisa Pohjoismaiden kartta on kadonnut, mutta siitä on säilynyt myöhempiä painettuja versioita, joista vanhin on vuodelta 1482. Tässä vielä varsin epätarkassa kartassa esiintyy paikannimi ”Findlandi”, jonka on tulkittu tarkoittavan Varsinais-Suomea. Fra Mauron maailmankartassa mainitaan ”Fillandia”-nimisen maan lisäksi ainakin ”Vibògo” (Viipuri) ja ”Abo” (Turku).

 Jacob Zieglerin kartassa vuodelta 1532 Suomen maantieteellinen sijainti osana Pohjoismaita alkaa hahmottua jo oikein, vaikka rantaviivan muoto onkin vielä aika kaukana todellisuudesta. Suomalaisia paikannimiä mainitaan jo useita, mm. ”Chimene” (Kemi), ”Strobothnia” (Pohjanmaa), ”Peunthe” (Päijänne), ”Hango” (Hanko), ”Custa” (Kustavi) ja ”Rasburghum” (Raasepori).

Varsinainen läpimurtoteos on kuitenkin ruotsalaissyntyisen Olaus Magnuksen Roomassa 1539 julkaisema Carta marina, joka kuvaa koko Pohjoismaat, mukaan lukien Suomen, merkittävästi tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin kukaan ennen tätä. Suomalaisia paikannimiä mainitaan toistasataa, tosin maan sisäosat on kuvattu vielä puutteellisesti. Maantieteellisen tiedon lisäksi kartassa on kuvattu mm. kansojen elintapoja, sodankäyntimenetelmiä ja historiallisia tapahtumia, kuten Viipurin pamaus.

Myös Orteliuksen (1570), Waghenaerin (1588) ja Mercatorin (1595) kartastoissa Suomi kuvataan jo melko kattavasti, mutta vasta Ruotsin maanmittauslaitoksen perustajan Anders Buren tarkkoihin mittauksiin ja laajaan tietojenkeruuseen perustunut Orbis arctoi nova et accurata delineatio vuodelta 1626 antoi Suomen maantieteestä ratkaisevasti Carta Marinaa paremman kokonaiskuvan. Buren kartta pysyikin toistasataa vuotta perusteoksena, johon muut Pohjolan karttoja laatineet kartografit työnsä pohjasivat.

Suomen aluetta kuvaavat kartat laadittiin pitkään Tukholmasta tai vieläkin kauempaa käsin. Aidosti kotimaisen kartografian varhaisvaiheita edustavat 1640-luvulta alkaen kylittäin laaditut maakirjakartat. Niistä kehittivät vähitellen pitäjänkartat, jotka muodostivat 1940-luvulle asti suomalaisen kartta-aineiston rungon ja joita varten tehdylle pohjatyölle muut kartat lähes aina rakentuivat.

Merkittävä piristysruiske suomalaiselle maanmittaustoiminnalle oli Ranskan tiedeakatemian retkikunnan 1736–37 Tornionjokilaaksossa tekemä, Newtonin fysiikan teorioiden testaamiseen liittynyt laaja mittaushanke, joka toi maahan uusia menetelmiä ja välineitä.

1740-luvulla perustettiin isojaoksi kutsutun maatalousmaan uudelleenjaon toteuttamista varten maanmittauskomissio. Sen merkittävimmistä hankkeista mainittakoon Eric af Wetterstedtin johdolla laadittu ja vuorineuvos S. G. Hermelinin kustantama kattava Suomen kartasto (1799) joka oli yleisesti käytössä 1800-luvun puoliväliin saakka.

Venäjän vallan aika toi pitäjänkarttojen rinnalle uuden sotilaskäyttöön tarkoitetun karttatyypin jota kutsuttiin topografikartoiksi. Nämä kaksi karttatyyppiä yhdistettiin 1947 alkaen peruskartoiksi, jotka edelleen ovat kattavin Suomea kuvaava kartta-aineisto. Peruskarttojen lisäksi Maanmittauslaitos tuottaa mm. maastokarttoja.

Kuntien tuottamat kantakartat ovat vielä maasto- ja peruskarttojakin tarkempia karttoja, joita käytettään mm. kaavoituksen ja rakennustöiden suunnittelun pohjana.

Maanmittauslaitos julkaisi toukokuussa 2012 suurimman osan sähköisistä kartta-aineistoistaan vapaasti ladattavaksi ja käytettäväksi.

*) Turun kaupunki tosin perustettiin nykykäsityksen mukaan vasta 1249, joten voi olla että tällä on tarkoitettu jotain muuta paikkaa. Jonkinlainen markkinapaikka nykyisen Turun seudulla on toki hyvinkin voinut olla jo 1100-luvun puolivälin tienoilla kun tiedot karttaa varten on kerätty. Joka tapauksessa Al-Idrisin kartta oli alkujaan arabiankielinen ja Pohjolan eksoottiset paikannimet ovat voineet vääristyä niitä latinalaiseen kirjaimistoon muutettaessa. Karttoja on myös täydennetty uudelleenpiirtämisten yhteydessä, joten kyseessä voi olla myös myöhempi lisäys jota ei alkuperäisessä kartassa ole ollut.

Julkaistu

Kill your darlings, osa 2: Fraktuura vs. antiikva

Kill your darlings -sarjamme jatkuu, tällä kertaa vuorossa ihan hauska, mutta viime kädessä kirjan varsinaiseen aiheeseen nähden turhan pitkä referaatti Pekka Mervolan väitöskirjan antiikvakirjasimen maihinnousua Suomeen käsittelevästä osiosta.

* * *

Suomalaisten sanomalehtien ulkoasun historiaa tutkinut Pekka Mervola kuvaa väitöskirjassaan* värikkäästi typografisista kysymyksistä Suomessa vuosikymmenten varrella käytyä keskustelua. Pitkäänhän Suomessa yleisimpänä kirjaintyyppinä oli saksalaisella kielialueella suosittu, keskiaikaisesta käsikirjoitustyylistä kehittynyt fraktuura. 1800-luvulla alettiin käydä keskustelua siitä, tulisiko se Suomessakin korvata Ruotsissa ja muualla Euroopassa jo yleistyneellä ja nykyaikaisempana pidettynä antiikvalla, nykyisinkin yleisesti käytössä olevalla päätteellisellä kirjaintyylillä (jonka rinnalla nykyään käytetään yleisesti myös päätteetöntä groteskia).

Vastustus antiikvaa kohtaan oli pitkään huomattavaa. J.V. Snellman esimerkiksi huomautti kirjeessä Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorille, Suomalainen-lehden päätoimittajalle K.A. Gottlundille, että useimmat kansanihmiset osasivat lukea vain fraktuuraa, sillä Raamattu ja kaikki kansankirjallisuus oli kautta aikojen ladottu tuolla kirjaintyylillä. Ruotsia puhuvalla väestönosalla tällaisia rajoitteita ei ilmeisesti ollut, sillä pitkään rinnakkain suomen- että ruotsinkielistä aineistoa sisältävissä lehdissä suomenkieliset uutiset ja ilmoitukset ladottiin fraktuuralla ja ruotsinkieliset antiikvalla.

Antiikvan puolustajien piti marssittaa esiin raskaan kaliiperin argumentit syrjäyttääkseen fraktuura lopullisesti lehtien sivuilta. Uuden Suomettaren yhtiökokouksen pöytäkirjoihin keväältä 1913 on tallentunut lääkintöneuvos K. Reijovaaran esittämä arvio, että antiikvakirjoitus on fraktuuraa terveellisempi lukijoiden silmille.

Myös ulkomaiset asiantuntijat marssitettiin typografiasodan rintamalle. Sanomalehdenkustantajain Liitto julkaisi 1919 saksalaisen professorin Münsterbergin näkemyksiä sanomalehden ulkoasusta. Professoria kuultiin itseoikeutetusti asiantuntijana hänen kehittämästään sanomalehtien psykotekniikasta, joka korosti lehden lukemisen helppoutta. Hän piti hyvälaatuista fraktuuraa saksalaisille sanomalehdille sopivampana kuin antiikvaa, mutta katsoi, että ulkomaalaisille tarkoitettu teksti oli parempi latoa antiikvalla.

Münsterberg otti kantaa myös muihin typografisiin kysymyksiin kuin vain kirjainlajiin, mm. suosittellen lehtien hieman suurentavan kirjasinkokojaan. Kirjoissa palstaleveys sai hänen mukaansa olla korkeintaan 90 mm, mutta sanomalehtipalstan leveyden tuli olla tuntuvasti kapeampi. Professorin suositus perustui siihen, että silmän hyppäys riviltä toiselle on aina sitä raskaampi mitä leveämpi palsta on. Liian suuri palstanleveys aiheutti hänen mukaansa silmissä epäsuhtaisen ”akkomodaatiojännityksen”, mikä haittaa luettavuutta. Münsterbergin mukaan saksalaisissa lehdissä on pyritty pieneen sivukokoon, sillä se on lukijalle mukava. Useimmat 1900-luvun alun sanomalehdethän olivat fyysiseltä kooltaan valtavia, reilusti nykyisiä [kirjoitettu ennen Hesarin tabloid-uudistusta –JK] broadsheet-kokoisia lehtiäkin isompia.

Münsterberg suositteli lehtimiehiä myös lyhentämään tekstikappaleiden pituutta. Hänen mukaansa lyhyet pysähdykset eli kappaleiden sisennykset miellyttävät lukijoita. ”Pitkät kappaleet taas vaikuttavat lukijaan samoin kuin pitkä, suora katu.” Hän otti kantaa myös kiivaana käyneeseen keskusteluun otsikoiden koosta. Aiemminhan juttuja ei välttämättä otsikoitu lainkaan, nyt suuret ja massiiviset otsikot olivat leviämässä Yhdysvalloista Eurooppaan, mikä herätti suuria intohimoja. Münsterberg suhtautui asiaan rennosti: ”Psykotekniikan kannalta katsottuna  ei voida mitään sanoa lihavia päällekirjoituksia vastaan, mitkä heti johdattavat silmän uusimpaan ja tärkeimpään lehdessä.” Suomessa tätä uutta otsikointityyliä oli ensimmäisenä edustanut Työmies, jonka lukijat olivat huonommin koulutettua väkeä, jolle pitkien tekstimassojen lukeminen oli sivistyneistöä hankalampaa. Otsikoinnin siis ajateltiin helpottavan luettavuutta ja maailmallakin otsikointi oli yleistynyt ensin kansalle tarkoitetuissa lehdissä kuten keltaisessa lehdistössä.

Myöhempinä vuosina näyttävässä otsikoinnissa mentiinkin sitten niin pitkälle, että peräti valtiovalta katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan: ”Mielestäni kahden palstan otsakkeet ilman alaotsakkeita riittävät useimmissa tapauksissa”, totesi pääministeri Antti Hackzell syksyllä 1944 paperipulan kirvoittamana.

Merkittävä käännekohta fraktuuran ja antiikvan välisessä taistelussa tapahtui kun 1912 julkaistiin antiikvalla ladottu Raamatun taskukokoinen laitos ja 20-luvulla perhe- ja vihkiraamatuissakin siirryttiin antiikvaan.

*) Mervola, Pekka 1995. Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771–1994. Helsinki ym., Suomen Historiallinen Seura & Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja.

Julkaistu

Kill your darlings osa 1: Valekerroin

Blogi (ja Twitter-tilimme) on viettänyt nyt kirjoittajien lomien, työkiireiden ja kausi-influenssan vuoksi aika pitkään hiljaiseloa. Asiaan tulee nyt ainakin hetkeksi muutos.

Pidämme juuri viikon mittaista kirjoitustyöpajaa jossa yritämme saada työstettyä tulevan Informaatiomuotoilu-kirjamme käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Valmista tekstiä on jo todella paljon, mutta se ei vielä muodosta kunnolla toimivaa kokonaisuutta ja sitä tässä nyt yritetään kursia kasaan. Yksi osa tätä työtä on ”kill your darlings”, eli kylmästi heittää pois tavaraa johon on jo ehtinyt vähän kiintymään. Onneksi meillä on blogi, jossa voi julkaista niitä tekstinpätkiä, joissa on joku järjen hiven, mutta jotka eivät kunnolla istu kirjan kokonaisuuteen. :) Tällä viikolla blogiin ilmestynee ainakin muutamia tällaisia juttuja. Alla niistä ensimmäinen, jossa jauhetaan valekertoimen käsitteestä ja asteikkojen katkaisemisesta tarpeettoman pitkällisesti yleistajuisen kirjan tarpeisiin.

* * *

Yksi tunnetuimpia tilastografiikan nyrkkisääntöjä on Edward Tuften kirjassaan The Visual display of quantative information (1983) esittelemä valekertoimen käsite. Sen ajatus on yksinkertainen:

grafiikan esittämä ilmiön koko
———————————————  =  valekerroin
datan esittämä ilmiön koko

Kun valekertoimen arvo on tasan 1, grafiikka esittää datan rehellisesti. Jos sen arvo poikkeaa tästä, grafiikka esittää ilmiön suuruuden väärin. Useimmiten poikkeama on ylöspäin eli grafiikka liioittelee ilmiön suuruutta. Tyypillinen esimerkki on tapaus, jossa tilastografiikkaesitykseen lisätään esteettisistä syistä perspektiivivaikutelma. Tällöin ero katsojasta kauempana ja tätä lähempänä olevien kuvioelementtien välillä näyttää suuremmalta kuin sen lukujen valossa pitäisi olla.

Toinen valitettavan tyypillinen virhe syntyy kun pylväskuvion pylväät korvataan jollain esittävällä kuvalla jota suurennetaan arvon muuttuessa, vaikkapa öljynkulutusta eri vuosina kuvaavilla eri kokoisilla öljytynnyreillä. Jos elementtiä venytetään vain pystysuunnassa, ongelma on lähinnä esteettinen: venytetty öljytynnyri näyttää kummalliselta. Mutta tämän esteettisen ongelman korjaaminen tynnyriä vastaavasti leventämällä saa aikaan valekertoimen arvon nousemaan huikeaksi: jos mittasuhteet säilytetään entisellään, tynnyrin korkeuden tuplaaminen saa kuvion pinta-alan nelinkertaistumaan. Ja todellisuudessahan tynnyri on kolmiulotteinen objekti, jolloin sen ulkomittojen tuplaaminen johtaisi tilavuuden kahdeksankertaistumiseen!

On ilmeistä, että tällainen kuvioelementtien paisuttelu nostaa valekerrointa. Nopeasti kuitenkin huomataan, että valekertoimen arvon tarkka määrittely ei ole tällaisessa tapauksessa aivan niin yksiselitteistä kuin Tufte esittää. Tutkimukset* ovat nimittäin osoittaneet, että pinta-alan ja tilavuuden muutokset arvioidaan keskimäärin pienemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Jos tämä tekijä huomioidaan, havaitaan nopeasti että valekertoimelle ei voi antaa yksiselitteistä arvoa. Luvut matemaattisesti oikein pinta-aloina näyttävä esitys voi vaikuttaa vähättelevän niiden eroja ja toisaalta numeroita liioitteleva voi vaikuttaa näyttävän ne paremmin oikein.

Valekerroin on siis oikeansuuntainen, mutta liian yksioikoinen lähtökohta toimivan informaatioesityksen laatimiseen. Valekertoimen tulisi useimmissa tapauksissa saada arvo 1, mutta tämä ei vielä yksinään riitä takaamaan, että esitys on selkeä ja ymmärretään niin kuin sen suunnittelijat toivoisivat. Toisaalta on myös tilanteita, joissa valekerroin voi Tuften ohjeiden mukaan laskettuna olla suurikin, mutta katsoja ymmärtää silti asian paremmin kuin samasta aiheesta tehdyn esityksen jossa valekerroin olisi vain 1.

Tuften valekerroin saa yhdestä poikkeavia arvoja aina kun asteikko katkaistaan jostain kohtaa, joten sitä ehdottomana ohjenuorana käyttäessä asteikon katkaisu ei koskaan ole sallittua. Meidän mielestämme joissain mainituissa tapauksissa katkaiseminen kuitenkin on soveliasta, kunhan se merkitään hyvin selvästi.

Useimmat tilastografiikan auktoriteetit hyväksyvät pylväskuviossa yksittäisten pylväiden katkaisemisen ”yläpäästä”. Tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa yksi tai kaksi pylvästä olisivat niin pitkiä, että jos ne piirrettäisiin samaan mittakaavaan kuin muut, ne latistaisivat muiden keskinäisen vaihtelun olemattomiin. Tällöin voidaan merkitä ylimittaiset pylväät katkaisumerkillä ja kirjoittaa niiden viereen pylväiden tarkat arvot. Samoin useimmat hyväksyvät asteikon katkaisun viivakuviossa. Kuten aiemmin mainittiin, viivakuvio korostaa ennen kaikkea muutosta ja trendiä, eikä niinkään yksittäisten datapisteiden absoluuttisia arvoja. Jos olennaista kuviossa on suhteellinen vaihtelu eli vaihtelun osuus kokonaisuudesta, asteikkoa ei saa katkaista. Jos sen sijaan olennaista on vaihtelu itsessään, viivakuviossa asteikon katkaiseminen voi olla perusteltua.

Pylväskuvioissa koko asteikon katkaisemiseen suhtaudutaan yleisesti ottaen negatiivisesti. Useimmiten tämä näkökanta on perusteltu. Asteikon mielivaltainen katkaisu ylikorostaa pylväiden eroja ja antaa siten väärän käsityksen kokonaisuudesta. Joskus kuitenkin myös pylväskuviossa erot saattavat olla tärkeämpiä kuin muuttujien saamat tarkat arvot. Pystypylväskuvion voi tällaisessa tilanteessa yleensä korvata viivakuviolla, mutta viivakuviolla ei voi kuvata sellaisia ryhmiä, joissa toisella akselilla on luokitteleva muuttuja. Jos hyvin pienetkin erot ovat tarkasteltavan aiheen kannalta merkityksellisiä, katkaistut pylväät voivat antaa asiasta paremman kuvan kuin katkaisemattomat.

Ajatelkaamme seuraavanlaista esimerkkiä: Tietojärjestelmien luotettavuus ilmaistaan palvelutasosopimuksissa usein saatavuusprosentteina, jotka kuvaavat sitä kuinka suuren osan ajasta palvelun luvataan olevan käytettävissä. Mikäli luvattu taso ei toteudu, järjestelmän toimittaja sitoutuu hyvittämään puutteen.

Kuvitellaan, että haluamme tehdä kuvion, jossa vertaillaan eri palveluntarjoajia joiden lupaamat saatavuusprosentit vaihtelevat välillä 99–99,999 %. Jos teemme näistä luvuista vaakapylväskuvion katkaisematta asteikkoa, eroa parhaan ja huonoimman palveluntarjoajan välillä kuviosta tuskin huomaa.

Erohan on alle prosentti, ei siis kovin suuri, joten mitä sitten? Näin on helppo ajatella, jos ei ymmärrä, mitä tuo prosentti oikeastaan kertoo. Ero on itse asiassa valtava. 99 % saatavuusprosentti merkitsee, että yhteensä 88 tunnin ajan vuodessa palvelu ei ole käytettävissä, siis esim. vartin käyttökatkosta vuoden jokaisena päivänä. 99,999 % saatavuusprosentti taas merkitsee lupausta korkeintaan reilun viiden minuutin yhteenlasketuista käyttökatkoista vuodessa. Ero on tuhatkertainen! Pylväiden katkaisematta jättäminen siis vääristää tässä tapauksessa kuvion antamaa vaikutelmaa pahasti.

Edellä kuvattu on toki äärimmäinen poikkeustapaus. Yleisemmin voi sanoa, että kuvion tulee näyttää merkitykselliset erot riittävän suurina, että ne hahmotetaan oikein. Asteikon katkaisemista tulee pääsääntönä välttää, mutta jos katkaistu asteikko kuvaa ilmiötä paremmin kuin katkaisematon, silloin asteikko kannattaa katkaista. Asteikon katkaisemista datapisteiden keskeltä tulee kuitenkin välttää jokseenkin aina.

 *) Esim. Macdonald-Ross, Michael 1977: How numbers are shown: a review of research on the presentation of quantitative data in texts. AV Communication Review 25:4, 259–409.