Kill your darlings -sarjamme jatkuu, tällä kertaa vuorossa ihan hauska, mutta viime kädessä kirjan varsinaiseen aiheeseen nähden turhan pitkä referaatti Pekka Mervolan väitöskirjan antiikvakirjasimen maihinnousua Suomeen käsittelevästä osiosta.
* * *
Suomalaisten sanomalehtien ulkoasun historiaa tutkinut Pekka Mervola kuvaa väitöskirjassaan* värikkäästi typografisista kysymyksistä Suomessa vuosikymmenten varrella käytyä keskustelua. Pitkäänhän Suomessa yleisimpänä kirjaintyyppinä oli saksalaisella kielialueella suosittu, keskiaikaisesta käsikirjoitustyylistä kehittynyt fraktuura. 1800-luvulla alettiin käydä keskustelua siitä, tulisiko se Suomessakin korvata Ruotsissa ja muualla Euroopassa jo yleistyneellä ja nykyaikaisempana pidettynä antiikvalla, nykyisinkin yleisesti käytössä olevalla päätteellisellä kirjaintyylillä (jonka rinnalla nykyään käytetään yleisesti myös päätteetöntä groteskia).
Vastustus antiikvaa kohtaan oli pitkään huomattavaa. J.V. Snellman esimerkiksi huomautti kirjeessä Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorille, Suomalainen-lehden päätoimittajalle K.A. Gottlundille, että useimmat kansanihmiset osasivat lukea vain fraktuuraa, sillä Raamattu ja kaikki kansankirjallisuus oli kautta aikojen ladottu tuolla kirjaintyylillä. Ruotsia puhuvalla väestönosalla tällaisia rajoitteita ei ilmeisesti ollut, sillä pitkään rinnakkain suomen- että ruotsinkielistä aineistoa sisältävissä lehdissä suomenkieliset uutiset ja ilmoitukset ladottiin fraktuuralla ja ruotsinkieliset antiikvalla.
Antiikvan puolustajien piti marssittaa esiin raskaan kaliiperin argumentit syrjäyttääkseen fraktuura lopullisesti lehtien sivuilta. Uuden Suomettaren yhtiökokouksen pöytäkirjoihin keväältä 1913 on tallentunut lääkintöneuvos K. Reijovaaran esittämä arvio, että antiikvakirjoitus on fraktuuraa terveellisempi lukijoiden silmille.
Myös ulkomaiset asiantuntijat marssitettiin typografiasodan rintamalle. Sanomalehdenkustantajain Liitto julkaisi 1919 saksalaisen professorin Münsterbergin näkemyksiä sanomalehden ulkoasusta. Professoria kuultiin itseoikeutetusti asiantuntijana hänen kehittämästään sanomalehtien psykotekniikasta, joka korosti lehden lukemisen helppoutta. Hän piti hyvälaatuista fraktuuraa saksalaisille sanomalehdille sopivampana kuin antiikvaa, mutta katsoi, että ulkomaalaisille tarkoitettu teksti oli parempi latoa antiikvalla.
Münsterberg otti kantaa myös muihin typografisiin kysymyksiin kuin vain kirjainlajiin, mm. suosittellen lehtien hieman suurentavan kirjasinkokojaan. Kirjoissa palstaleveys sai hänen mukaansa olla korkeintaan 90 mm, mutta sanomalehtipalstan leveyden tuli olla tuntuvasti kapeampi. Professorin suositus perustui siihen, että silmän hyppäys riviltä toiselle on aina sitä raskaampi mitä leveämpi palsta on. Liian suuri palstanleveys aiheutti hänen mukaansa silmissä epäsuhtaisen ”akkomodaatiojännityksen”, mikä haittaa luettavuutta. Münsterbergin mukaan saksalaisissa lehdissä on pyritty pieneen sivukokoon, sillä se on lukijalle mukava. Useimmat 1900-luvun alun sanomalehdethän olivat fyysiseltä kooltaan valtavia, reilusti nykyisiä [kirjoitettu ennen Hesarin tabloid-uudistusta –JK] broadsheet-kokoisia lehtiäkin isompia.
Münsterberg suositteli lehtimiehiä myös lyhentämään tekstikappaleiden pituutta. Hänen mukaansa lyhyet pysähdykset eli kappaleiden sisennykset miellyttävät lukijoita. ”Pitkät kappaleet taas vaikuttavat lukijaan samoin kuin pitkä, suora katu.” Hän otti kantaa myös kiivaana käyneeseen keskusteluun otsikoiden koosta. Aiemminhan juttuja ei välttämättä otsikoitu lainkaan, nyt suuret ja massiiviset otsikot olivat leviämässä Yhdysvalloista Eurooppaan, mikä herätti suuria intohimoja. Münsterberg suhtautui asiaan rennosti: ”Psykotekniikan kannalta katsottuna ei voida mitään sanoa lihavia päällekirjoituksia vastaan, mitkä heti johdattavat silmän uusimpaan ja tärkeimpään lehdessä.” Suomessa tätä uutta otsikointityyliä oli ensimmäisenä edustanut Työmies, jonka lukijat olivat huonommin koulutettua väkeä, jolle pitkien tekstimassojen lukeminen oli sivistyneistöä hankalampaa. Otsikoinnin siis ajateltiin helpottavan luettavuutta ja maailmallakin otsikointi oli yleistynyt ensin kansalle tarkoitetuissa lehdissä kuten keltaisessa lehdistössä.
Myöhempinä vuosina näyttävässä otsikoinnissa mentiinkin sitten niin pitkälle, että peräti valtiovalta katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan: ”Mielestäni kahden palstan otsakkeet ilman alaotsakkeita riittävät useimmissa tapauksissa”, totesi pääministeri Antti Hackzell syksyllä 1944 paperipulan kirvoittamana.
Merkittävä käännekohta fraktuuran ja antiikvan välisessä taistelussa tapahtui kun 1912 julkaistiin antiikvalla ladottu Raamatun taskukokoinen laitos ja 20-luvulla perhe- ja vihkiraamatuissakin siirryttiin antiikvaan.
*) Mervola, Pekka 1995. Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771–1994. Helsinki ym., Suomen Historiallinen Seura & Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja.
Ajankohtaisia ja ammattitaitoisia kirjoituksia. Pieni pyyntö, voisiko juttujen yhteydessä olla kuvia hieman avaamassa asiaa eli tässä yhteydessä kuvia kirjasintyypeistä. Toki linkitkin auttavat, mutta kun aiheena on informaatiomuotoilu :)
Hei Pekka,
Asiallinen toivomus! =) Olemme yrittäneetkin kuvia juttuihin lisätä kun olemme kirjoittaneet nimenomaan tätä blogia varten. Tässä tapauksessa teksti oli valmiina ja vain tuuppasin sen tänne enkä ruvennut kuvaa nyhertämään, mutta kieltämättä aihe selkiytyisi jos sitä kuvallisesti havainnollistettaisiin.