Parannusehdotuksia HSL:n pysäkkinäyttöihin

Helsingin Sanomat kirjoittaa, että HSL reagoi vihdoin asiakaspalautteeseen uuden matkakortinlukijan hankalakäyttöisyydestä. Itse en pidä laitteen käyttöliittymää välttämättä kokonaisuutena arvioiden edeltäjäänsä huonompana, mutta se voisi olla paljon parempikin. On hyvä, että HSL ottaa saamansa palautteen vakavasti ja jatkaa käyttöliittymän kehitystyötä.

Uutinen toi mieleeni toisen HSL:n sinänsä hyödyllisen ”käyttöliittymän”, jossa on muutama ärsyttävä mutta helposti korjattavissa oleva puute. Tarkoitan tietysti pysäkkinäyttöjä.

HSL-alueen vilkkaimmilla pysäkeillä on käytössä näytöt, jotka kertovat seuraavien bussien ja/tai raitiovaunujen saapumisajat. Nykyinen näyttö näyttää suunnilleen tältä:

(Kuva on silmämääräisesti tehty mukaelma nykyisestä näytöstä. En löytänyt HSL:n sivuilta tai muualtakaan tarkkaa mallia, jonka perusteella typografian ja värit olisi voinut hioa täsmällisesti vastaamaan käytössä olevia näyttöjä.)

Näyttö on hyödyllinen, mutta siinä on yksi iso puute: teksti on niin pientä, että esimerkiksi kadun toiselta puolelta on turha yrittää saada selvää seuraavan kulkuvälineen lähtöajasta.

Itseäni häiritsee myös, että jos pysäkille sattuu ilta-aikaan, jolloin päivän lähtöjä on jäljellä enää muutamia, aamun ensimmäiset vuorot on kuvattu visuaalisesti aivan samalla tavalla kuin muutkin. Illan viimeisen ja aamun ensimmäisen kulkupelin välillä voi kuitenkin olla tuntien mittainen katkos. Viikonloppuiltana kun ympäristön havainnointi ei aina muutenkaan ole terävimmillään tämä johtaa joskus pitkäänkin turhaan odotteluun pysäkillä ennen kuin huomaa, että seuraava sporahan tulee vasta monen tunnin päästä.

Molemmat puutteet olisi helppo korjata varsin pienin muutoksin nykyiseen käyttöliittymään:

    1. Varataan seuraavaksi saapuvalle vuorolle isompi tila, jolloin tekstit voi laittaa niin isolla, että ne näkyvät kauemmaskin.
    2. Näytetään ne vuorot, joiden lähtöön on esimerkiksi yli 30 minuuttia sekä nykyhetkestä että edeltävästä vuorosta eri värillä kuin muut.

Jo näillä muutoksilla pysäkkinäyttöjen käytettävyys paranisi huomattavasti. Mutta käyttöliittymää voisi parantaa tästäkin. Tein nopean kokeilun siitä, miltä näyttö voisi näyttää, jos siinä hyödynnettäisiin vähän nykyistä paremmin typografisia hierarkioita:

Värimaailma ja kirjaintyypit on myös muutettu paremmin HSL:n ilmeen mukaiseksi. (Kellonaikoihin on tosin käytetty HSL:n Gotham-fontin sijaan tässä karkeassa luonnoksessa Neuzeit Groteskia, sillä Gothamista puuttuvat taulukkokäyttöön tarkoitetut versaalinumerot. Ks. tarkemmin Koponen, Hildén & Vapaasalo 2016, s. 286.)

Yllä oleva on vain nopea ja väistämättä karkea luonnos siitä, miten itseäni häiritsevät ongelmakohdat pysäkkinäytöissä voisi helposti fiksata. Todellisessa suunnittelutyössä pitäisi tietenkin huomioida iso määrä teknisiä reunaehtoja, joita tuskin olen osannut ottaa huomioon. Eri vaihtoehtoja pitäisi myös ennen käyttöönottoa testata oikeilla käyttäjillä eikä vain luottaa suunnittelijan suvereeniin osaamiseen. Käyttäjätestaus on kallista ja tilaajalla on usein kiusaus ajatella, että kyllä muotoilija osaa muotoilla. Paraskaan käyttöliittymäsuunnittelija ei kuitenkaan pysty ennakolta aavistamaan kaikkea, mitä todellisissa käyttötilanteissa tulee esiin.

HSL:n nykyisiä pysäkkinäyttöjä on ”testatttu” käytännössä jo pitkään ja meillä kaikilla on niistä omakohtaisia käyttökokemuksia. Olenkin varma, että monella muullakin on paljon lisää ideoita siitä, miten näytöistä saisi selkämpiä ja matkustajille hyödyllisempiä. On aika avata keskustelu paremmista pysäkkinäytöistä! Toivotaan, että esiin nousevat ideat päätyvät myös HSL:n tietoon ja osaltaan edesauttavat yhä parempien pysäkkinäyttöjen syntyä.

Lisäys klo 21:10: Tässä vielä some-keskusteluissa esiin nousseiden kommenttien perusteella muokattu ja Tero Juutin tekemän luonnoksen innoittama uusi versio.

Huomionarvoista on, että bussien linjatunnisteet ovat pitempiä kuin raitiovaunuilla, joten tämä sama asettelu ei välttämättä toimi bussipysäkeillä.

Kill your darlings, osa 2: Fraktuura vs. antiikva

Kill your darlings -sarjamme jatkuu, tällä kertaa vuorossa ihan hauska, mutta viime kädessä kirjan varsinaiseen aiheeseen nähden turhan pitkä referaatti Pekka Mervolan väitöskirjan antiikvakirjasimen maihinnousua Suomeen käsittelevästä osiosta.

* * *

Suomalaisten sanomalehtien ulkoasun historiaa tutkinut Pekka Mervola kuvaa väitöskirjassaan* värikkäästi typografisista kysymyksistä Suomessa vuosikymmenten varrella käytyä keskustelua. Pitkäänhän Suomessa yleisimpänä kirjaintyyppinä oli saksalaisella kielialueella suosittu, keskiaikaisesta käsikirjoitustyylistä kehittynyt fraktuura. 1800-luvulla alettiin käydä keskustelua siitä, tulisiko se Suomessakin korvata Ruotsissa ja muualla Euroopassa jo yleistyneellä ja nykyaikaisempana pidettynä antiikvalla, nykyisinkin yleisesti käytössä olevalla päätteellisellä kirjaintyylillä (jonka rinnalla nykyään käytetään yleisesti myös päätteetöntä groteskia).

Vastustus antiikvaa kohtaan oli pitkään huomattavaa. J.V. Snellman esimerkiksi huomautti kirjeessä Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorille, Suomalainen-lehden päätoimittajalle K.A. Gottlundille, että useimmat kansanihmiset osasivat lukea vain fraktuuraa, sillä Raamattu ja kaikki kansankirjallisuus oli kautta aikojen ladottu tuolla kirjaintyylillä. Ruotsia puhuvalla väestönosalla tällaisia rajoitteita ei ilmeisesti ollut, sillä pitkään rinnakkain suomen- että ruotsinkielistä aineistoa sisältävissä lehdissä suomenkieliset uutiset ja ilmoitukset ladottiin fraktuuralla ja ruotsinkieliset antiikvalla.

Antiikvan puolustajien piti marssittaa esiin raskaan kaliiperin argumentit syrjäyttääkseen fraktuura lopullisesti lehtien sivuilta. Uuden Suomettaren yhtiökokouksen pöytäkirjoihin keväältä 1913 on tallentunut lääkintöneuvos K. Reijovaaran esittämä arvio, että antiikvakirjoitus on fraktuuraa terveellisempi lukijoiden silmille.

Myös ulkomaiset asiantuntijat marssitettiin typografiasodan rintamalle. Sanomalehdenkustantajain Liitto julkaisi 1919 saksalaisen professorin Münsterbergin näkemyksiä sanomalehden ulkoasusta. Professoria kuultiin itseoikeutetusti asiantuntijana hänen kehittämästään sanomalehtien psykotekniikasta, joka korosti lehden lukemisen helppoutta. Hän piti hyvälaatuista fraktuuraa saksalaisille sanomalehdille sopivampana kuin antiikvaa, mutta katsoi, että ulkomaalaisille tarkoitettu teksti oli parempi latoa antiikvalla.

Münsterberg otti kantaa myös muihin typografisiin kysymyksiin kuin vain kirjainlajiin, mm. suosittellen lehtien hieman suurentavan kirjasinkokojaan. Kirjoissa palstaleveys sai hänen mukaansa olla korkeintaan 90 mm, mutta sanomalehtipalstan leveyden tuli olla tuntuvasti kapeampi. Professorin suositus perustui siihen, että silmän hyppäys riviltä toiselle on aina sitä raskaampi mitä leveämpi palsta on. Liian suuri palstanleveys aiheutti hänen mukaansa silmissä epäsuhtaisen ”akkomodaatiojännityksen”, mikä haittaa luettavuutta. Münsterbergin mukaan saksalaisissa lehdissä on pyritty pieneen sivukokoon, sillä se on lukijalle mukava. Useimmat 1900-luvun alun sanomalehdethän olivat fyysiseltä kooltaan valtavia, reilusti nykyisiä [kirjoitettu ennen Hesarin tabloid-uudistusta –JK] broadsheet-kokoisia lehtiäkin isompia.

Münsterberg suositteli lehtimiehiä myös lyhentämään tekstikappaleiden pituutta. Hänen mukaansa lyhyet pysähdykset eli kappaleiden sisennykset miellyttävät lukijoita. ”Pitkät kappaleet taas vaikuttavat lukijaan samoin kuin pitkä, suora katu.” Hän otti kantaa myös kiivaana käyneeseen keskusteluun otsikoiden koosta. Aiemminhan juttuja ei välttämättä otsikoitu lainkaan, nyt suuret ja massiiviset otsikot olivat leviämässä Yhdysvalloista Eurooppaan, mikä herätti suuria intohimoja. Münsterberg suhtautui asiaan rennosti: ”Psykotekniikan kannalta katsottuna  ei voida mitään sanoa lihavia päällekirjoituksia vastaan, mitkä heti johdattavat silmän uusimpaan ja tärkeimpään lehdessä.” Suomessa tätä uutta otsikointityyliä oli ensimmäisenä edustanut Työmies, jonka lukijat olivat huonommin koulutettua väkeä, jolle pitkien tekstimassojen lukeminen oli sivistyneistöä hankalampaa. Otsikoinnin siis ajateltiin helpottavan luettavuutta ja maailmallakin otsikointi oli yleistynyt ensin kansalle tarkoitetuissa lehdissä kuten keltaisessa lehdistössä.

Myöhempinä vuosina näyttävässä otsikoinnissa mentiinkin sitten niin pitkälle, että peräti valtiovalta katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan: ”Mielestäni kahden palstan otsakkeet ilman alaotsakkeita riittävät useimmissa tapauksissa”, totesi pääministeri Antti Hackzell syksyllä 1944 paperipulan kirvoittamana.

Merkittävä käännekohta fraktuuran ja antiikvan välisessä taistelussa tapahtui kun 1912 julkaistiin antiikvalla ladottu Raamatun taskukokoinen laitos ja 20-luvulla perhe- ja vihkiraamatuissakin siirryttiin antiikvaan.

*) Mervola, Pekka 1995. Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771–1994. Helsinki ym., Suomen Historiallinen Seura & Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja.