Valtiovarainministeriön työllisyysgrafiikka ei johda tarkoituksella harhaan

Valtiovarainministeriö julkaisi eilen Twitter-tilillään grafiikan avoimien työpaikkojen ja työttömyyden määrän kehityksestä 2007–2016:

Kuvajournalisti Antti Yrjönen syytti VM:n grafiikkaa tarkoituksellisen harhaanjohtavaksi Twitterissä ja Facebookissa ja laati grafiikasta oman versionsa:

Yrjösen kriitiikki lähti leviämään vauhdilla ja lopulta myös valtamedia nosti sen esiin. MTV3 kirjoitti tapauksesta varsin lennokkalla otsikolla ”Työttömyysgrafiikka oli vinksallaan – kansan kritiikki oikaisi valtiovarainministeriön käppyrät”.

Pintapuolisella vilkaisulla VM:n grafiikka saattaa tosiaan antaa lukijalle sellaisen mielikuvan, että avoimia työpaikkoja olisi suunnilleen yhtä paljon kuin työttömiä työnhakijoita. Tästä on vedetty sellaisia johtopäätöksiä, että grafiikalla yritettäisiin väittää, että jokaiselle halukkalle kyllä löytyy töitä. Tämä ei kuitenkaan ole aiottu viesti.

Mistäkö tiedän? Grafiikka on minun tekemäni.

Valtiovarainministeriö otti minuun yhteyttä joulukuun loppupuolella aiheena muutaman työllisyystilanteen kehitystä kuvaavan grafiikan sommittelu ministeriön käyttöön. Nyt julkaistu viivakuvio on osa tätä kokonaisuutta.

Kuviossa vertaillaan työttömien työnhakijoiden määrän kehitystä vuosina 2007–2016 suhteessa avoimien työpaikkojen määrään. Kiinnostavaa ja olennaista kuviossa on, että 2013–2016 sekä avointen työpaikkojen että työttömien määrä on kasvanut, kun normaalisti nämä muuttujat kulkevat vastakkaisiin suuntiin. Tämä on huolestuttavaa ja kertoo mahdollisesti siitä, että työnhakijoiden osaaminen vastaa aiempaa huonommin työantajien tarpeisiin.

Sain melko vapaat kädet ehdottaa aineistolle soveltuvaa esitystapaa. Kokeilimme useita kuviotyyppejä, myös esim. Olli Kärkkäisen Twitterissä ehdottamaa, työllisyys- ja työttömyysasteen keskinäistä suhdetta taloustieteellisissä tutkimusjulkaisuissa perinteisesti kuvaamaan käytettyä ns. Beveridge-kuviota:

(Kuvion teksti on minun kirjoittamani alustava hahmotelma, ei VM:n tuottama tai hyväksymä.)

Vaikka grafiikan aiottu kohdeyleisö oli erityisesti virkamiehet, toimittajat ja muut työllisyyskysymyksiin ainakin jonkin verran perehtyneet ihmiset, Beveridge-kuvio on tottumattomalle hankalasti hahmotettava. Niinpä päädyimme lopulta käyttämään tutumpaa viivakuviota. Kahden asteikon käyttöön päädyttiin minun ehdotuksestani, ei asiakkaan pyynnöstä.

Kuvion tarkoituksena ei ole antaa ymmärtää, että avoimia työpaikkoja olisi tarjolla riittävästi kaikille halukkaille työnhakijoille, kuten Antti Yrjönen ja moni hänen laatimaansa ”vähemmän harhaanjohtavaa” versiota kommentoinut tuntuu ajattelevan. Minua ei pyydetty laatimaan kuviota, jonka tarkoitus olisi antaa tällainen vaikutelma, enkä olisi tällaiseen pyyntöön suostunutkaan, koska aineisto ei sellaista väitettä tue. Minun on vaikea myöskään uskoa, että kukaan olisi niin typerä, että kuvittelisi noin kömpelön vedätyksen menevän läpi.

Työmarkkinoiden toimintaa tunteville on selvää, että työnhakijoita on käytännössä aina moninkertainen määrä avoimiin työpaikkoihin nähden. Valittuun visuaaliseen ratkaisuun päädyttiin siksi, että kiinnostuksen kohteena oli se, miten tämä suhdeluku on kehittynyt. Grafiikassa käytetään kahta asteikkoa, jotta avointen työpaikkojen ja työttömien määrän vertailu ylipäänsä olisi visuaalisesti mahdollista. Yrjösen ehdottamassa ”vähemmän harhaanjohtavassa” versiossa tällainen vertailu ei onnistu. Siinä avointen työpaikkojen määrä näyttää pysyneen lähes ennallaan, vaikka todellisuudessa niiden määrä on vuoden 2009 aallonpohjasta kasvanut vuoteen 2016 mennessä noin 50 % ja lyhyemmälläkin jaksolla 2013–2016 lähes 20 %. Yrjösen ehdottama esitystapa hukkaa siis erittäin olennaista tietoa.

Lisäksi yhtenäistä asteikkoa käytettäessä jää huomaamatta, että vuodesta 2013 alkaen sekä työttömien että avointen työpaikkojen määrä on kasvanut, kun yleensä avointen työpaikkojen määrän kasvaessa työttömien määrä laskee ja päin vastoin. Tämä ongelma on myös esimerkiksi Juho Mikkosen ehdottamassa, muutoin sinänsä toimivassa ratkaisussa, jossa visualisoidaan vain työpaikkojen ja työnhakijoiden suhdeluvun kehitys. Tätäkin ehdotusta muistuttavaa versiota kokeilimme ennen nyt julkaistuun vaihtoehtoon päätymistä:

(Kuvion otsikointi on minun kirjoittamani ehdotus, ei VM:n tuottama tai hyväksymä.)

Kahden asteikon käyttö tilastokuviossa on aivan normaali käytäntö kun halutaan vertailla kahden eri muuttujan suhteellista kehitystä. (Ks. esim. Koponen, Hildén & Vapaasalo 2016, s. 219; Kuusela 2000, s. 34–36.) Kun asteikkoväli on valittu oikein ja käytetyt asteikot on merkitty selvästi, tässä ei lähtökohtaisesti ole mitään harhaanjohtavaa. Toki tehtyjä ratkaisuja pitää arvioida tapauskohtaisesti, eikä se, että kuvio on teknisesti oikein laadittu vielä takaa sitä, ettei se johda lukijaa harhaan.

On selvää, että grafiikka, joka saa sadat ihmiset sosiaalisessa mediassa epäilemään valtiovarainministeriötä tarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta on epäonnistunut viestinnällisissä tavoitteissaan. Vastuu epäonnistumisesta on viime kädessä suunnittelijalla, tässä tapauksessa siis minulla. En osaa sanoa onko ongelma itse grafiikassa, siihen liittyvissä teksteissä, julkaisukontekstissa vai kenties jossain niiden yhdistelmässä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut huijata ketään vaan mahdollistaa avointen työpaikkojen ja työttömien määrän kehityksen visuaalinen vertailu, joka ei ehdotetuissa ”paremmissa” vaihtoehdoissa onnistu. (Poikkeuksena tästä Beveridge-kuvio, joka sekin käyttää kahta eri asteikkoa.)

* * *

Itselleni yksi tarinan opetuksista on, että grafiikan ”freimauksella”, eli sillä, missä kontekstissa ja minkälaisen saatteen kanssa se on esitetty, on suuri merkitys sen tulkinnalle. Kun valtiovarainministeriölle laatimani kuvio lähti elämään omaa elämäänsä vihaisella saatetekstillä varustettuna, moni ihminen kansanedustajia myöten oli valmis uskomaan ministeriön pyrkineen tarkoituksella johtamaan kansalaisia harhaan.

Olen tietenkin jäävi arvioimaan, miten kuvioon olisi reagoitu ilman tätä ”lukuohjetta”, mutta uskon vakaasti, että läheskään yhtä moni ei olisi tullut samaan lopputulokseen jos olisi nähnyt grafiikan ilman tätä kriittistä saatetekstiä. Ja kääntäen: jos kuvion yhteydessä olisi jo alkajaisiksi ollut selkeämmin alleviivattuna se, mikä sen tekijän ja tilaajan mielestä on sen olennainen sanoma, grafiikan keskeinen viesti olisi kenties helpommin tulkittu samoin kuin itse sitä tulkitsimme.

Alan ammattilaisten keskuudessa yleinen ajatus ”älä selitä vaan anna datan puhua puolestaan” ei tämän kokemuksen perusteella ole hyvä periaate visualisointien suunnitteluun silloin, kun julkaisuympäristönä on draamaa ja vastakkainasettelua rakastava sosiaalinen media.