Helsingin Sanomat on julkaissut hauskan artikkelin Suomen ilmaantumisesta maailmankartalle (ilmaisun kirjaimellisessa merkityksessä). Itse karttakuvat saisivat kyllä olla vielä isompia!
Olen itse työstänyt samasta aiheesta tekstiä ensi vuoden alussa julkaistavaan Informaatiomuotoilu-kirjaamme, mutta näillä näkymin sitä ei tulla ainakaan tässä laajuudessa käyttämään, joten ajattelin että tämä voisi olla hyvä tilaisuus julkaista teksti täällä blogissa.
Hesarin artikkelissa mainituista karttaprojektioiden eroista minulla on valmiina myös varsin kattava teksti, mutta sitä saatte odottaa kirjan julkaisuun asti. :)
* * *
Suomi hiipi maailmankartalle vähitellen. Ylipäänsä Pohjois-Euroopan karttakuvan kehitys on ollut hyvin hidas prosessi. Karttoja tehtiin läntisessä kulttuuripiirissä lähinnä Välimeren maissa ja tehdyt kartat kuvasivat pääasiassa Euroopan eteläisempiä osia. Helsingin yliopiston pohjoismaiden historian dosentti Mikko Huhtamies on todennut, että vielä Kalmarin unionin aikaan (1397–1523) hallitsijoilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miltä heidän valtakuntansa olisi kartalla näyttänyt. Suomen ja Venäjän välinen rajakin oli vuosisatojen ajan vain luettelo rajamerkeistä erämaassa.
Jos edes Skandinavia kartalle mahtui – yleensä lisälehtenä, tabula nova, eteläisempiä alueita kuvaavaan varsinaiseen karttaan – se kuvattiin yleensä saarena. Joissain kartoissa niemimaa yhdistyy mantereeseen kapean maakaistaleen välityksellä, mutta tätä ei voine vielä pitää varsinaisesti Suomen kuvauksena. Suomalaisia paikannimiä ei näissä varhaisimmissa kartoissa vielä esiinny.
Tabula Rogeriana (1154) nimeää kaksi suomalaista paikannimeä: ”Abu(r)a” (Turku*) ja ”Tabast” (Häme). Tanskalaisen Claudius Clavuksen 1427 laatima kuuluisa Pohjoismaiden kartta on kadonnut, mutta siitä on säilynyt myöhempiä painettuja versioita, joista vanhin on vuodelta 1482. Tässä vielä varsin epätarkassa kartassa esiintyy paikannimi ”Findlandi”, jonka on tulkittu tarkoittavan Varsinais-Suomea. Fra Mauron maailmankartassa mainitaan ”Fillandia”-nimisen maan lisäksi ainakin ”Vibògo” (Viipuri) ja ”Abo” (Turku).
Jacob Zieglerin kartassa vuodelta 1532 Suomen maantieteellinen sijainti osana Pohjoismaita alkaa hahmottua jo oikein, vaikka rantaviivan muoto onkin vielä aika kaukana todellisuudesta. Suomalaisia paikannimiä mainitaan jo useita, mm. ”Chimene” (Kemi), ”Strobothnia” (Pohjanmaa), ”Peunthe” (Päijänne), ”Hango” (Hanko), ”Custa” (Kustavi) ja ”Rasburghum” (Raasepori).
Varsinainen läpimurtoteos on kuitenkin ruotsalaissyntyisen Olaus Magnuksen Roomassa 1539 julkaisema Carta marina, joka kuvaa koko Pohjoismaat, mukaan lukien Suomen, merkittävästi tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin kukaan ennen tätä. Suomalaisia paikannimiä mainitaan toistasataa, tosin maan sisäosat on kuvattu vielä puutteellisesti. Maantieteellisen tiedon lisäksi kartassa on kuvattu mm. kansojen elintapoja, sodankäyntimenetelmiä ja historiallisia tapahtumia, kuten Viipurin pamaus.
Myös Orteliuksen (1570), Waghenaerin (1588) ja Mercatorin (1595) kartastoissa Suomi kuvataan jo melko kattavasti, mutta vasta Ruotsin maanmittauslaitoksen perustajan Anders Buren tarkkoihin mittauksiin ja laajaan tietojenkeruuseen perustunut Orbis arctoi nova et accurata delineatio vuodelta 1626 antoi Suomen maantieteestä ratkaisevasti Carta Marinaa paremman kokonaiskuvan. Buren kartta pysyikin toistasataa vuotta perusteoksena, johon muut Pohjolan karttoja laatineet kartografit työnsä pohjasivat.
Suomen aluetta kuvaavat kartat laadittiin pitkään Tukholmasta tai vieläkin kauempaa käsin. Aidosti kotimaisen kartografian varhaisvaiheita edustavat 1640-luvulta alkaen kylittäin laaditut maakirjakartat. Niistä kehittivät vähitellen pitäjänkartat, jotka muodostivat 1940-luvulle asti suomalaisen kartta-aineiston rungon ja joita varten tehdylle pohjatyölle muut kartat lähes aina rakentuivat.
Merkittävä piristysruiske suomalaiselle maanmittaustoiminnalle oli Ranskan tiedeakatemian retkikunnan 1736–37 Tornionjokilaaksossa tekemä, Newtonin fysiikan teorioiden testaamiseen liittynyt laaja mittaushanke, joka toi maahan uusia menetelmiä ja välineitä.
1740-luvulla perustettiin isojaoksi kutsutun maatalousmaan uudelleenjaon toteuttamista varten maanmittauskomissio. Sen merkittävimmistä hankkeista mainittakoon Eric af Wetterstedtin johdolla laadittu ja vuorineuvos S. G. Hermelinin kustantama kattava Suomen kartasto (1799) joka oli yleisesti käytössä 1800-luvun puoliväliin saakka.
Venäjän vallan aika toi pitäjänkarttojen rinnalle uuden sotilaskäyttöön tarkoitetun karttatyypin jota kutsuttiin topografikartoiksi. Nämä kaksi karttatyyppiä yhdistettiin 1947 alkaen peruskartoiksi, jotka edelleen ovat kattavin Suomea kuvaava kartta-aineisto. Peruskarttojen lisäksi Maanmittauslaitos tuottaa mm. maastokarttoja.
Kuntien tuottamat kantakartat ovat vielä maasto- ja peruskarttojakin tarkempia karttoja, joita käytettään mm. kaavoituksen ja rakennustöiden suunnittelun pohjana.
Maanmittauslaitos julkaisi toukokuussa 2012 suurimman osan sähköisistä kartta-aineistoistaan vapaasti ladattavaksi ja käytettäväksi.
*) Turun kaupunki tosin perustettiin nykykäsityksen mukaan vasta 1249, joten voi olla että tällä on tarkoitettu jotain muuta paikkaa. Jonkinlainen markkinapaikka nykyisen Turun seudulla on toki hyvinkin voinut olla jo 1100-luvun puolivälin tienoilla kun tiedot karttaa varten on kerätty. Joka tapauksessa Al-Idrisin kartta oli alkujaan arabiankielinen ja Pohjolan eksoottiset paikannimet ovat voineet vääristyä niitä latinalaiseen kirjaimistoon muutettaessa. Karttoja on myös täydennetty uudelleenpiirtämisten yhteydessä, joten kyseessä voi olla myös myöhempi lisäys jota ei alkuperäisessä kartassa ole ollut.