Hymynaamoista ja pelkistämisestä

Jo vastasyntynyt lapsi osaa tunnistaa kasvoja. Ihmiskasvojen lisäksi pieni lapsi erottaa eläinten kasvonpiirteitä paremmin kuin aikuiset ja tunnistaa jopa hyvin abstraktin ”hymynaaman” kasvoja esittäväksi kuvaksi. Tämä kaikki on toki sinänsä kiehtovaa ja kertoo siitä, miten voimakas ihmisen luontainen kyky tunnistaa kuvioita on, mutta samaan aikaan se myös herättää kysymyksiä. Tarkoittaako se, että lapsi näkee kasvot kuviossa joka koostuu kaaresta ja kahdesta pisteestä, että nämä olisivat jollain tavalla “ihanteelliset” kasvot?

Kysymys liittyy ilmaisu- ja tyylivalintojen merkitykseen tiedon visualisoimisessa. Pelkistetyn, geometrisen ilmaisun perinne informaatiomuotoilun hallitsevana visuaalisena tyylinä on pitkä. Tällaista tyyliä on perinteisesti pidetty objektiivisena ja selkeänä, mikä näkyy edelleen varsinkin varoitus- ja liikennemerkeissä. Tästä hyvä esimerkki on Yhdysvaltain graafisten suunnittelijoiden järjestön Aigan 1970-luvulla kehittämä kansainvälinen opastesymbolijärjestelmä. Usein ajatellaan, että tämä minimalistinen tyyli edustaa suoraa jatkumoa Isotype-perinteelle. Tarkemmassa vertailussa havaitsee kuitenkin, että Gerd Arntzin piirtämät Isotype-hahmot, vaikkakin pelkistettyjä, ovat kuitenkin selvästi ilmeikkäämpiä ja yksityiskohtaisempia. Minimalistisen tyylin juuret ovat pikemminkin sodanjälkeisen kansainvälisen modernismin pyrkimyksessä geometriseen yksinkertaisuuteen.

Onko siis syynä siihen, että lapsille tehdään yksinkertaisia hymynaamoja se, että heidän kykynsä reagoida niihin on kiehtonut havaintopsykologeja ja suunnittelijoita ja myös sattunut hyvin istumaan vallitseviin esteettisiin trendeihin, pikemminkin kuin se, että lapset itse pitäisivät sellaisia erityisen houkuttelevina?

Ajatelkaamme jatkumoa johon kuvalliset esitykset asettuvat esittävyyden mukaan: janan toisessa päässä ovat hyvin pelkistetyt esitykset ja toisessa hyvin yksityiskohtaiset, esittävät kuvat. Pelkistetyissä esityksissä on vain yksittäisiä piirteitä, jotka mahdollistavat sen kuvaaman kohteen tunnistamisen. Yksityiskohtainen kuva puolestaan sisältää runsaasti piirteitä jotka visuaalisesti muistuttavat esitettyä objektia, eli se on esityksen ja sen kohteen suhde on hyvin analoginen. Yksinkertainen kuva on yksityiskohtaista neutraalimpi siinä mielessä, että hyvin analoginen kuva vaikkapa ihmisestä ymmärretään helpommin jotakuta tiettyä henkilöä esittäväksi. Kokonaan toinen kysymys on, missä määrin tämä on ongelma. Ei esimerkiksi ole perusteltua ajatella, että suojatietä merkitsevää liikennemerkkiä tutkittaisiin herkemmin väärin jos siinä esiintyvä ihmishahmo on yksityiskohtainen siluetti geometrisen pallopään sijasta. Se, että kuva on ”neutraali” tai geneerinen ei myöskään tarkoita, ettei siihen sisältyisi tyylillisiä valintoja tai että se olisi objektiivinen: mille tahansa visuaaliselle tyylille muodostuu omat merkitysyhteytensä.

Ei ole viitteitä siitä, että pelkistetty kuva olisi kategorisesti helpommin tunnistettava kuin yksityiskohtainen. Pikemminkin pelkistyksen asteessa on siis kysymys tyylivalinnoista ja siitä, mitä tietoa kuvassa halutaan korostaa. Nämä kysymykset tulisi ratkaista kuvan käyttöyhteyden ja kohderyhmän mukaan. Informaatiokuvassa tyylillä on myös viestinnällinen merkitys ja toki esittävyyden asteella on merkitystä informaatiokuvissa. Sekä analogisiin että pelkistettyihin kuviin liittyy niin vahvuuksia kuin ongelmatekijöitäkin. (Tästä aiheesta kirjoitamme tässä blogissa laajemmin myöhemmin.)

Informaatiomuotoilun kontekstissa kuvan tulisi lähtökohtaisesti olla enemmän kuin pelkkä koriste. Esimerkiksi oppikirjassa kuva voi välittää sellaista tietoa, jota olisi vaikeaa tai mahdotonta ilmaista muilla keinoilla, kuten vaikkapa tieto eri valtioiden maantieteellisestä sijainnista. Lukijaa miellyttävä kuva voi myös olla motivoiva tekijä, joka ohjaa hänen huomionsa ja herättää kiinnostuksen viestin lukemiseen, näin parantaen tiedonvälityksen edellytyksiä. Mitä kiinnostuneempi lukija on, sitä paremmin hän omaksuu tietoa. Siksi myös puhtaasti esteettisillä tyylivalinnoilla on merkitystä informaation välittämisen kannalta.

Suunnittelija ja tutkija Jorge Frascara selostaa teoksessa Information design (Easterby & Zwaga (toim.) 1984), kuinka kouluikäisille tehdyissä tutkimuksissa vastoin perinteistä käsitystä on havaittu, että lapset pitävät hyvin analogisia – eli esittäviä – kuvia miellyttävimpinä kuin voimakkaasti pelkistettyjä. Frascara luonnehtii tulosta näin: ”Tutkimuksemme osoittavat, että vaikka lasten tapa piirtää onkin tietynlainen, heitä miellyttävät aivan toisenlaiset kuvat.” Tästä huolimatta lastenkirjojen kuvituksessa on suosittu varsin yksinkertaista ja jopa abstraktia ilmaisua. Frascaran tutkimustulosten valossa tätä on pidettävä enemmin osoituksena suunnittelijoiden – ja kenties yleisemmin aikuisten – kuin lasten makumieltymyksistä.

Tästä ei kuitenkaan pidä vetää sellaista johtopäätöstä, että mahdollisimman monimutkaiset ja yksityiskohtaiset kuvat ovat ihanteellisia lapsen oppimiselle, sillä näin ei ole. Matti Hannuksen mukaan aiemmissa tutkimuksissa saatu näyttö tukee käsitystä, että informaation kannalta tarpeettomien yksityiskohtien häivyttäminen kuvista parantaa oppimistuloksia. Piirretyn kuvan voima onkin siinä, että sitä voi muokata käyttötarkoituksen mukaan niin, että vain merkitykselliset seikat korostuvat. Tämä ei edellytä abstraktia tyyliä. Kuva voi olla piirteiltään analoginen mutta yksityiskohdiltaan pelkistetty, kuten alla oleva kuva jossa eri rauskulajien tunnistamista helpottavia piirteitä on korostettu.

Hyvän informaatiokuvan tekeminen ei vaadi tietyssä tyylilajissa pysyttelemistä, mutta valittu tyyli vaikuttaa sen viestinnällisten päämäärien toteutumiseen. Informaatiomuotoilussa tyylivalinnan ei tule olla suunnittelijan makumieltymysten varassa, vaan tietoinen päätös, koska sillä on keskeinen vaikutus viestin välittymisen kohderyhmälle. Suunnittelija ei saisi jämähtää yhteen tyylilajiin vain siksi, että informaatiomuotoilu perinteisesti yhdistetään yhdenlaiseen sodanjälkeisestä insinöörimodernismista peräisin olevaan visuaaliseen tyyliin.