Julkaistu

Suomen Kuvalehti, vaihtuvat asteikot ja graafisen journalismin työprosessi

Tieto Näkyväksi -seminaari on vihdoin paketissa, joten nyt meilläkin on taas aikaa tarttua muihin päivänpolttaviin aiheisiin. (Myös kattava raportti seminaarista on tulossa, mutta sen koostamiseen menee pieni tovi.) Ja mikäpä sen luontevampi aihe kuin toisten tekemisten kritisoiminen! :)

* * *

Ainakin Katleena Kortesuo ja Timo Suvanto ovat blogeissaan kirjoittaneet Suomen Kuvalehden julkaisemasta grafiikasta, jonka perusteella eri puolueiden kannattajilla näkyy olevan hurjat näkemyserot eri kysymysten tärkeydestä kuntavaaleissa:

Jokaisen kuvion taustalla on samanlainen hilaviivoitus, joka antaa ymmärtää, että ne hyödyntäisivät samaa asteikkoa. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että eri kysymysten visualisoinnissa on käytetty eri mittakaavaa!

Pyöräytin kuvion nopeasti Photoshopissa ja siirsin grafiikan sellaiseen muotoon, että siinä käytetään johdonmukaisesti samaa asteikkoa. Pahoittelen hieman rosoista jälkeä:

Suurin ongelma SK:n alkuperäisessä grafiikassa ei mielestäni ole erojen liioittelu, vaan että todellinen tarina jää kertomatta. Kun kyse ei ole määrä- vaan välimatka-asteikosta, ei asteikon katkaisu sinänsä ole välttämättä suurikaan synti. Todellinen ongelma on pikemminkin, ettei kuvio kerro oikeastaan yhtään mitään koska eri asteikkojen käytön vuoksi vertailtavuus puuttuu. Esimerkiksi terveyspalvelut näyttäisivät olevan melko lailla kaikkien mielestä tärkeä kysymys vaaleissa, kun taas hallituksen linja eurokriisissä ja kuntaliitokset ovat kysymyksiä, joiden tärkeydestä on isoja näkemyseroja eri puolueiden kannattajien välillä. Tämä ei kuitenkaan ilmene alkuperäisestä grafiikasta kuin numeroarvoja katsomalla, jolloin sen voisi aivan hyvin korvata tekstillä tai taulukolla ilman että selitysvoima vähenisi lainkaan.

Ylipäänsä kuvio olisi huomattavasti kiinnostavampi, jos se näyttäisi muutakin kuin vain ääripäät. Kuvioon mahtuisivat helposti esimerkiksi kaikkien puolueiden kannattajien vastaukset sekä niiden keskiarvo. SK:n kunniaksi todettakoon, että lehti on julkaissut alkuperäisen kyselyn tulokset avoimena datana, joten kiinnostuneet voivat halutessaan tehdä parempaa grafiikkaa aiheesta. Timo Suvannon blogista löytyykin joitain kuvioita jotka avaavat mm. vastausten keskihajontaa.

* * *

Itse artikkelissa kyselyn tuloksia on käsitelty ihan fiksusti. Voi vain arvailla, miksi grafiikan kohdalla tällainen lapsus on kuitenkin päässyt tapahtumaan. Oma veikkaukseni on, että SK:n toimituksessa noudatetaan perinteistä ja valitettavan yleistä työnjakoa jossa toimitus ja graafikot elävät omissa bunkkereissaan. Graafikot eivät tässä mallissa ole osa toimitusta vaan ”resurssi” joka vain toteuttaa toimeksiantoja ottamatta kantaa sisältöön.

Asiaa 1990-luvun alussa tutkinut tanskalainen Ole Munk havaitsi, että tämä oli selvästi yleisin toimintatapa uutisgrafiikan tuotannossa sanomalehdissä. Kauimpana ”resurssimallista” oli The New York Times, joka ei-niin-yllättäen onkin mm. vuodesta toiseen siivonnut palkintopöydät alan kilpailuissa. Munk päätyykin tutkimuksensa johtopäätösosiossa suosittelemaan, että graafikot pitäisi organisaatiossa sijoittaa toimituksiin, tai ainakin fyysisesti sellaiseen paikkaan että he ovat konkreettisesti läsnä sisällöntuotannosta vastaavassa työyhteisössä. Lyhyesti sanoen graafisiin journalisteihin tulisi suhtautua kuten muihinkin journalisteihin, ei tilausten toteuttajina vaan tasaveroisena osana toimituskuntaa.

Korostan, että en tiedä miten työt Suomen Kuvalehdessä todellisuudessa on organisoitu. Lehden kustantaja on kuitenkin ilmaissut oman, varsin raadollisen näkemyksensä, joka tukee edellä mainittua oletusta: ”graafinen suunnittelu [on] lehdenteossa valmistusprosessin esivaihetta, ja –– voidaan ulkoistaa tai siirtää sisäiseen matriisiin.” Jos graafikot toimivat toimituksesta irrallaan ja toimeksiannot ovat tasoa ”tee tästä jotain kivan näköistä”, niin sitä yleensä saa mitä tilaakin: sivuntäytettä, joka ei palvele tiedonvälitystä juuri mitenkään.

Niin kauan kuin uutisgrafiikkaan suhtaudutaan vain taittopalana eikä journalistisena sisältönä jota koskevat samat laatuvaatimukset, sama huolellisuus faktojen tarkistamisessa ja samat eettiset periaatteet kuin muutakin lehden, televisio-ohjelman tai nettisivun sisältöä, tällaisia floppeja tullaan vastakin näkemään.

Julkaistu

Potilastietojärjestelmähankkeen kustannusten mittakaava

Informaatiomuotoilu.fi tuo oman panoksensa sosiaalisessa mediassa viime päivinä kuumana käyneeseen keskusteluun Suomeen hankittavaksi suunnitellusta potilastietojärjestelmästä. Hankkeeseen liittyy paljonkin erilaisia merkittäviä kysymyksiä, joita esimerkiksi helsinkiläinen kunnallisvaaliehdokas Otso Kivekäs on tuonut esiin blogissaan. (Full disclosure: olen itse mukana Otson kunnallisvaalikampanjan tukiryhmässä.) Me keskitymme niistä kuitenkin vain yhteen eli hankkeen arvioituihin välittömiin kustannuksiin.

Konsulttiyhtiö Accenturen Sitralle laatimassa selvityksessä on arvioitu, että hankinnan kokonaisarvo olisi 1,2–1,8 miljardia euroa jos ja kun järjestelmä otettaisiin käyttöön kaikissa Suomen sairaanhoitopiireissä. Tämä on valtava summa. Esimerkiksi Kirsi Louhelainen, myös kunnallisvaaliehdokas (Espoossa), vertasi summaa NASA:n avaruussukkulaohjelman tietojärjestelmän kustannuksiin. Esa Heiskanen vuorostaan laski, että 1,8 miljardilla saisi suomalaisilta it-yrityksiltä hankittua työtä noin 14 000 henkilötyövuoden verran. Esimerkiksi Microsoftin Windows 7 -käyttöjärjestelmää oli kehittämässä joidenkin arvioiden mukaan 2 000 ohjelmoijaa noin kolmen vuoden verran. Vaikka ohjelmistoprojekteissa työvoiman lisääminen ei takaa parempia tuloksia vaan usein päinvastoin, antaa jotain käsitystä hankkeen kaavaillusta mittakaavasta että siihen ollaan potentiaalisesti investoimassa enemmän työtä kuin kokonaisen käyttöjärjestelmän kehittämiseen.

Helpoiten mittakaavan hahmottaa kuitenkin visuaalisesti. Seuraavassa potilastietojärjestelmän ennustettu 1,2–1,8 miljardin kokonaiskustannus on suhteutettu muutamiin poliittisessa keskustelussa intohimoja herättäneisiin valtion ja pk-seudun kuntien menoeriin.

Jos suunniteltu hanke onnistuu kaikissa tavoitteissaan, 1,8 miljardin investointi on toki hyvin perusteltu. Mm. valtiontalouden tarkastusvirasto on kiinnittänyt huomiota siihen, että käyttäjäystävällisemmät ohjelmistot toisivat mittavia säästöjä terveydenhuoltoon. Mutta kuinka todennäköistä on, että hanke todella onnistuu kaikissa tavoitteissaan? Ainakaan se ei ole itsestäänselvää. Toisessa vaakakupissa on se riski, että hanke voi myös epäonnistua todella pahasti, myös taloudellisesti.

Jos katsotaan muutamia otsikoissa olleita julkishallinnon it-hankkeita, ei vaikuta kovinkaan tavattomalta että alkuperäiset kustannusarviot ovat osoittautuneet melko optimistisiksi:

Hanke Alkup. kust.arvio Viimeisin kust.arvio Ylitys
Valtionhallinnon dokumentinhallinta ja arkistointi -hanke (VALDA) 5,5 milj. € 9 milj. € 64 % Lähde 1, 2
Ulosoton tietojärjestelmähanke 6 milj. € 16 milj. € 167 % Lähde
Sähköinen kuljettajarekisteri 20 milj. € 100 milj. € 400 % Lähde
Puolustusvoimien atk-, tulostus- ja kopiointjärjestelmien ulkoistaminen 14 milj. € 72 milj. € 414 % Lähde
Kansallinen tietoarkisto ja sähköinen resepti (KANTA) 20 milj. € 450 milj. € 2 150 % Lähde

Rehellisyyden nimissä on todettava, että tähän listaan on tietysti poimittu vain pahimpia epäonnistumisia. Mainiosti onnistuneista hankinnoista ei revitä samanlaisia otsikoita. Silti, worst case -skenaarionkin mahdollisuus ansaitsee osakseen hieman pohdintaa. Näiden viiden VTV:n moittiman hankkeen keskimääräinen kustannusten ylitys oli uskomattomat 639 %. Lisäksi pitää huomioida, että luvuissa ei ole mukana kuin suorat lisäkustannukset, ei viivästymisestä ja huonolaatuisesta lopputuloksesta johtuvia välillisiä kustannuksia. Esimerkiksi VALDA-järjestelmä ajettiin lopulta kokonaan alas eli siihen käytetyt 9 miljoonaa olivat kokonaan hukkaan heitettyä rahaa.

On tietysti pelkkää spekulointia ja kauhuskenaarioiden maalailua väittää, että uuden potilastietojärjestelmän kustannukset, edes välilliset kustannukset huomioiden karkaisivat näin pahasti käsistä. Mutta ajatusleikkinä, entä jos järjestelmän hankinta todella menisi yhtä pahasti puihin kuin yllä kuvatut hankkeet ja ylittäisi budjetin tuolla 639 prosentilla? Silloin kokonaiskustannus olisi 13,3 miljardia euroa ja vertailukohtia pitäisi hakea jo varsin hurjasta suuruusluokasta:

Korostan, että yllä oleva kuva ei ole tarkoitettu realistiseksi arvioksi siitä, miten voi käydä jos tähän hankintaan lähdetään. On silti hyvä muistaa, miten monia pahoja epäonnistumisia julkisen sektorin it-hankinnoissa on tehty ja että jos nyt pohdittavana oleva projekti menee yhtä pahasti kiville, hintalappu on aivan mieletön.

Kun puhutaan näin suurista asioista, tarvittaisiin syvällisempää julkista keskustelua hankinnasta ja sen toteutustavasta kuin mitä tähän asti on nähty. Ei ole oikein, että miljardiluokan hankintaa joka määrittelee suomalaisen terveydenhoidon toimintaedellytyksiä vuosiksi eteenpäin viedään eteenpäin kulissien takana ja luottamushenkilöiden oletetaan toimivan kumileimasimena joka ei kyseenalaista tehtyjä päätöksiä. Toivon vilpittömästi, että Helsingin terveyslautakunta huomisessa kokouksessaan palauttaa asian uudelleen valmisteltavaksi ja siitä käydään se julkinen keskustelu jonka tämän mittakaavan hankinta vaatisi.

______________________________

Lisäys 10.9.2012 

Meiltä on aiheellisesti kysytty, miksi käytämme yllä olevissa kuvioissa pinta-aloja kuvaamaan summia pituuden, siis tavallisen pylväskuvion sijaan. Onhan alalla yleisesti tunnettu fakta, että ihmiset ovat huomattavasti parempia havaitsemaan eroja pituudessa kuin pinta-alassa. Pinta-alaerot yleensä aliarvioidaan varsin reippaasti. Alla ensimmäisen laatikkokuvion tiedot myös perinteisen pylväskuvion muodossa:

Tämä kuvio antaa pienen vihjeen siitä, miksi tällä kertaa päädyimme käyttämään laatikoita pylväiden sijaan. Ennen kaikkea kyse on tilankäytöstä: nimiöt ovat niin pitkiä, että pylväskuviona esitettynä tärkein asia eli elementtien koot ei saa ansaitsemaansa visuaalista painoarvoa. Ja vaikka valittu esitystapa hieman ”vähätteleekin” kokoeroa vertailukohtiin, potilastietojärjestelmän hinta-arvio on niin poskettoman suuri että kuvion viesti tulee selväksi joka tapauksessa.

Kriitiikki on silti perusteltua. Taisimme itse sortua hieman siihen, mistä olemme usein muita kritisoineet: esitystavan näyttävyyden korostamiseen tiedonvälityksellisten kriteerien sijaan.

Julkaistu

Käsittämättömän kuvaaminen

Teksti on julkaistu lyhennettynä Grafia-lehdessä.

Informaatiomuotoilun voima on asioiden näyttäminen niiden todellisissa mittasuhteissa. Se on verrattain helppoa silloin, kun esitettävät asiat ovat jollain tavalla katsojan arkikokemukseen verrattavia, mutta usein näin ei ole. Valaisivimmat näkemäni esitykset ovat onnistuneet voittamaan käsityskyvyn rajoitukset ja antaneet realistisemman näkökulman asioihin kuin pelkät asiantuntijoiden selitykset.

Kuten tästä dvice.comin kuvasta näkyy, kuuluisan Virgin Galacticin avaruuskoneen lentokorkeus peittoaa saman sarjan kilpailijat, mutta on mainettaan mitättömämpi ainakin verrattuna valtiollisten ohjelmien saavutuksiin.

Yleisimmät vaikeaa mittakaavaa käyttävät esitykset liittyvät avaruuden sijaan tavalla tai toisella talouteen. Vuoden 2008 velkakriisin laajetessa syntyi joukko huonoja uutisia. Niiden myötä ilmestyi uutisiin lukumääriä, jotka ovat satoja kertaluokkia suurempia kuin mitä arkielämässä yleensä kohtaa. Kuukausien sisällä päätettiin satojen miljardien dollarien suuruisten rahamäärien kohtalosta. Pelastuspakettien vastustajat Yhdysvalloissa käyttivät pitkiä puheenvuoroja, jotka vilisivät lukusanoja, joita yleensä käytetään vain tähtitieteessä. Niillä ei kuitenkaan ollut samaa selittävää voimaa kuin hyvillä visualisoinneilla, jotka laittoivat luvut oikeaan asiayhteyteen. Lukijan on helpompi hahmottaa vuoden aikana talouteen kaadetun rahan määrä, kun koko paketti on eritelty ja laitettu vierekkäin maan suurimpien menoerien kanssa kahden vuosisadan ajalta. Tällainen visualisointi on tehokasta ja puhuttelevaa sisältöä ja vaatii suunnittelijalta samaa vastuuta kuin toimittajalta.

Vaikka esitys saisi olla visuaalisesti hiotumpi, se auttaa hahmottamaan elvytyspaketin suuruutta. Kuva ei aivan ehtinyt Bailout Nation -kirjan kovakantiseen painokseen, mutta se osoittaa tekijöidensä kyvyn esittää asiat ymmärrettävässä asiayhteydessä.

Toinen ihmiselle vaikeasti hahmottuva asia on todennäköisyys (tähän lottoamisenkin suosio perustuu). Olemme luonnostamme taitamattomia arvioimaan harvinaisten tapahtumien todennäköisyyksiä. Seuraavanlaisia kuvia voisi jakaa kaikille luulotautisille ja kroonisesti pelokkaille.

(klikkaa päästäksesi suurempaan versioon)

Hyvän viestinnän ohjeen mukaan ihmisen havaintokyky on kaventuva ja tarkentuva: havaitsemme suuripiirteisesti laajoja kokonaisuuksia ja niiden pienempiä osasia yksityiskohtineen, mutta emme kumpaakin yhtä aikaa. Kirjoittajalle tämä tarkoittaa, että uudet asiat esitellään aloittamalla yleisistä piirteistä ja päätymällä lopulta yksityiskohtiin. Informaatiomuotoilussa sama johdattelu tehdään käyttämällä kuvan sisäistä visuaalista kielioppia. Siinä yleinen taso on se, jonka lukija huomaa ensinäkemältä. Se määrittää mittakaavan ja esitettävän tiedon eri tyypit. Yksityiskohtaisin taso näyttää tarkimman tiedon, jonka parhaassa tapauksessa voi suhteuttaa saumattomasti kuvan muihin osiin. Pelkkä datatiheys ei tee kuvasta arvokasta, sillä ilman yhdistäviä vinkkejä se on vain tiedon saareke. Edellä näytetyissä esimerkeissä johdattelu yleisen ja yksityisen välillä tapahtui yksinkertaisesti visualisoimalla luvut eri asiayhteyksiin. Saman voi tehdä monipolvisesti, kuten itse kokeilin tässä puretussa aikajanassa, joka havainnollistaa geologisen ajan jakotapaa:

 

(kuva suurenee klikkaamalla)

Harmittavan yleinen tapa graafikoilla on tekstin välttäminen informaatiomuotoilussa. Ehkä kyse on liiasta itsevarmuudesta (tai turhamaisuudesta). Tekijä luottaa kuvakerrontansa vahvuuteen niin paljon, että tekstin käyttäminen tuntuu luovuttamiselta. Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen tiedostamaton reviirijako kuvittavan ja kirjoittavan väen välillä. Joka tapauksessa on harvoin mitään oikeaa syytä olla käyttämättä tekstiä osana esitystä. Uudet asiat on joka tapauksessa avattava sanallisesti, ja parhaiten se onnistuu kun selitys on osa kuvitusta. Typografian hierarkiaa luovat keinot ovat kuvallisia kerrontatapoja muiden rinnalla.

Kun visuaalinen kielioppi on johdonmukainen ja helppo hahmottaa, sitä voi jatkaa eri mittakaavojen lisäksi eri kuviin. Kun samaan raamiin laadittuja kuvallisia tietokokonaisuuksia järjestetään kuvasarjaksi, niitä vertaamalla voi nähdä pieniäkin muutoksia lukumäärien ja muiden arvojen välillä. Edward Tufte käyttää näistä nimitystä small multiples, toistokuvio. Tämän keinon vahvuus vaikeasti hahmotettavien asioiden kuvaamisessa on sen kyky kertoa muutoksen laatu ja määrä hyvin tarkasti. Tällaiset esitykset näyttävät sommittelunsa puolesta hieman sarjakuvilta, ja niissä toimii lukemisen johdattelun kannalta pitkälti sama logiikka. Tufte on sitoutunut pelkistettyyn ja hienovaraiseen esittämiseen ja perustelee mieltymyksensä hyvin, mutta sarjakuvakerronnan keinoilla olisi paljon annettavaa informaatiomuotoilulle. Etenkin aikasarjaan järjestetyissä kuvissa sarjakuvateoreetikko Scott McCloudin ohjeet ruutusommittelusta tekisivät esityksistä parempia. Ne ovat yhtä avartavaa luettavaa kuin mikä tahansa informaatiomuotoilun teorian klassikoista, mutta ikävä kyllä yhtä huonosti saatavilla suomeksi. Hänen nettisivunsa ovat kuitenkin hyvää luettavaa kaikille graafikoille. McCloud jakaa ruutuvaihdosten tyypit kuuteen luokkaan riippuen ajallisen ja tilallisen muutoksen määrästä ruutujen välillä. Hetkestä hetkeen tapahtuva muutos on näistä välittömin, kun taas suurin muutos vaihtaa kohtauksen tapahtumapaikan ja -ajan täysin. Mikään teoria ei tietenkään korvaa kokeneen suunnittelijan visuaalista rytmitajua, mutta ruutukerrontaan liittyy yllättäviä ja helppotajuisia lainalaisuuksia, joita avataan lyhyesti kirjassa Sarjakuva – näkymätön taide.

Tilastografiikassa mitta-asteikon yhdenmukaisuus on selkeyden kulmakivi. Siitä tulee kuitenkin rasite, kun esitetään yhdessä kuvassa täysin eri kertaluokkien lukuja. Tällaisiin tarkoituksiin ei ole sellaisia valmiita ratkaisuja, joita muut kuin asiantuntijat osaisivat lukea. Tämä ei estä hyvää tarkoittavia valistajia yrittämästä. Välillä suurelle yleisölle tarkoitettuihin julkaisuihin eksyy jopa tilastokuvia, joissa käytetään logaritmista asteikkoa. Ne kertovat tekijöiden oppineisuudesta, mutta harvoin avaavat sisältöä lukijalle. Eri mittakaavojen asioita vertailtaessa onkin välillä luovuttava yhtenäisestä mitta-asteikosta. Rinnastus on silti mahdollista, jos muut kuvalliset mittarit ovat yhtenäiset. Väri on tässä yleinen apu, samoin kuin typografinen hierarkia. Isotype-kuvista tutut yksikkösymbolit ovat myös tapa kuvata lukumääriä vertailukelpoisesti. Kun jokainen symboli on suunniteltu hyvin skaalautuvaksi, rinnastettavilla kuvilla voi olla suurikin määrällinen ero. Mittakaavaongelman ratkaisemiseksi osiin purettu kuva vie usein enemmän tilaa ja esittää edelleen saman datamäärän, mutta tiheyden menetystä korvaa sen saama kerronnallinen arvo. Vaikka infokuvan ei pidäkään olla kuvitusta, tällaiset koostetut esitykset ovat usein esteettisestikin kiinnostustavia.

Vaikeasti hahmotettavien asioiden tulkitsemisessa kuviksi pelkät äärimmäiset mittakaavat eivät ole ainoa ongelma. Suunnittelijan oma ymmärrys aiheesta on kapein pullonkaula. Parhaissa esityksissä tekijä on hankkinut vähintään perustiedot aiheesta ennen kuvan luonnostelua, mikä näkyy oivaltavina ja genren rajoja rikkovina ratkaisuina. On parempi, että aineistoon perehtyy graafinen suunnittelija kuin että kuvan tekisi visuaalisuuteen perehtymätön aiheen asiantuntija. Moni tärkeä uutinen on joka tapauksessa vaikea käsittää, ja hyvä kuva avaa sen sisällön tavalla, johon pelkkä teksti ei kykene.