Suomen Kuvalehti, vaihtuvat asteikot ja graafisen journalismin työprosessi

Tieto Näkyväksi -seminaari on vihdoin paketissa, joten nyt meilläkin on taas aikaa tarttua muihin päivänpolttaviin aiheisiin. (Myös kattava raportti seminaarista on tulossa, mutta sen koostamiseen menee pieni tovi.) Ja mikäpä sen luontevampi aihe kuin toisten tekemisten kritisoiminen! :)

* * *

Ainakin Katleena Kortesuo ja Timo Suvanto ovat blogeissaan kirjoittaneet Suomen Kuvalehden julkaisemasta grafiikasta, jonka perusteella eri puolueiden kannattajilla näkyy olevan hurjat näkemyserot eri kysymysten tärkeydestä kuntavaaleissa:

Jokaisen kuvion taustalla on samanlainen hilaviivoitus, joka antaa ymmärtää, että ne hyödyntäisivät samaa asteikkoa. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin, että eri kysymysten visualisoinnissa on käytetty eri mittakaavaa!

Pyöräytin kuvion nopeasti Photoshopissa ja siirsin grafiikan sellaiseen muotoon, että siinä käytetään johdonmukaisesti samaa asteikkoa. Pahoittelen hieman rosoista jälkeä:

Suurin ongelma SK:n alkuperäisessä grafiikassa ei mielestäni ole erojen liioittelu, vaan että todellinen tarina jää kertomatta. Kun kyse ei ole määrä- vaan välimatka-asteikosta, ei asteikon katkaisu sinänsä ole välttämättä suurikaan synti. Todellinen ongelma on pikemminkin, ettei kuvio kerro oikeastaan yhtään mitään koska eri asteikkojen käytön vuoksi vertailtavuus puuttuu. Esimerkiksi terveyspalvelut näyttäisivät olevan melko lailla kaikkien mielestä tärkeä kysymys vaaleissa, kun taas hallituksen linja eurokriisissä ja kuntaliitokset ovat kysymyksiä, joiden tärkeydestä on isoja näkemyseroja eri puolueiden kannattajien välillä. Tämä ei kuitenkaan ilmene alkuperäisestä grafiikasta kuin numeroarvoja katsomalla, jolloin sen voisi aivan hyvin korvata tekstillä tai taulukolla ilman että selitysvoima vähenisi lainkaan.

Ylipäänsä kuvio olisi huomattavasti kiinnostavampi, jos se näyttäisi muutakin kuin vain ääripäät. Kuvioon mahtuisivat helposti esimerkiksi kaikkien puolueiden kannattajien vastaukset sekä niiden keskiarvo. SK:n kunniaksi todettakoon, että lehti on julkaissut alkuperäisen kyselyn tulokset avoimena datana, joten kiinnostuneet voivat halutessaan tehdä parempaa grafiikkaa aiheesta. Timo Suvannon blogista löytyykin joitain kuvioita jotka avaavat mm. vastausten keskihajontaa.

* * *

Itse artikkelissa kyselyn tuloksia on käsitelty ihan fiksusti. Voi vain arvailla, miksi grafiikan kohdalla tällainen lapsus on kuitenkin päässyt tapahtumaan. Oma veikkaukseni on, että SK:n toimituksessa noudatetaan perinteistä ja valitettavan yleistä työnjakoa jossa toimitus ja graafikot elävät omissa bunkkereissaan. Graafikot eivät tässä mallissa ole osa toimitusta vaan ”resurssi” joka vain toteuttaa toimeksiantoja ottamatta kantaa sisältöön.

Asiaa 1990-luvun alussa tutkinut tanskalainen Ole Munk havaitsi, että tämä oli selvästi yleisin toimintatapa uutisgrafiikan tuotannossa sanomalehdissä. Kauimpana ”resurssimallista” oli The New York Times, joka ei-niin-yllättäen onkin mm. vuodesta toiseen siivonnut palkintopöydät alan kilpailuissa. Munk päätyykin tutkimuksensa johtopäätösosiossa suosittelemaan, että graafikot pitäisi organisaatiossa sijoittaa toimituksiin, tai ainakin fyysisesti sellaiseen paikkaan että he ovat konkreettisesti läsnä sisällöntuotannosta vastaavassa työyhteisössä. Lyhyesti sanoen graafisiin journalisteihin tulisi suhtautua kuten muihinkin journalisteihin, ei tilausten toteuttajina vaan tasaveroisena osana toimituskuntaa.

Korostan, että en tiedä miten työt Suomen Kuvalehdessä todellisuudessa on organisoitu. Lehden kustantaja on kuitenkin ilmaissut oman, varsin raadollisen näkemyksensä, joka tukee edellä mainittua oletusta: ”graafinen suunnittelu [on] lehdenteossa valmistusprosessin esivaihetta, ja –– voidaan ulkoistaa tai siirtää sisäiseen matriisiin.” Jos graafikot toimivat toimituksesta irrallaan ja toimeksiannot ovat tasoa ”tee tästä jotain kivan näköistä”, niin sitä yleensä saa mitä tilaakin: sivuntäytettä, joka ei palvele tiedonvälitystä juuri mitenkään.

Niin kauan kuin uutisgrafiikkaan suhtaudutaan vain taittopalana eikä journalistisena sisältönä jota koskevat samat laatuvaatimukset, sama huolellisuus faktojen tarkistamisessa ja samat eettiset periaatteet kuin muutakin lehden, televisio-ohjelman tai nettisivun sisältöä, tällaisia floppeja tullaan vastakin näkemään.