We are at PICNIC Amsterdam this week

I’m writing in English this time around. This week we are at PICNIC Amsterdam festival hosting the “Open Data Kitchen” visualization workshop with Forum Virium Helsinki, We Love Open Data and stadi.TV. We will also be giving a thematic introduction to what visualization is and why it matters at the “Open Data Breakfast” session Friday morning at Hangar B. We’ll be posting some of the visualizations and other stuff we make during the week to the blog later on. edit 28.9.2011: See the Open Data Kitchen blog for more.

The Open Data Kitchen is located at the seafront next to the PICNIC Club and the VIP/Press area. Come say hi if you’re around, and maybe ask some questions we can try to find to answers to!

HS Open 10.10.

Kolmas HS Open järjestetään 10.10. Olimme ensimmäisessä HS Openissa Jonatanin kanssa mukana (toiseen ei ehditty aikataulusyistä) ja sen kokemuksen perusteella tapahtumaa voi lämpimästi suositella. Ilmoittautumislomakkeesta:

Toivomme saavamme osallistujiksi 15 koodaajaa, 15 graafikkoa ja 15 toimittajaa. Tavoitteena on jakaa ihmiset kolmen hengen koodaaja-graafikko-toimittaja -ryhmiin, jotka työskentelevät päivän aikana.

Ainakin ensimmäinen tapahtuma oli vahvasti koodaajapainotteinen (meitä graafikoita taisi olla 70 osallistujasta kolme), joten hyvä jos osallistujaryhmää saadaan nyt monipuolisemmaksi. Lähtödatana on ainakin Omakaupunki.fi:n meno- ja palvelutietoja, myytävien asuntojen hintapyyntöjä ja vuokra-asuntojen vuokria Oikotieltä sekä presidentinvaalikoneen vastausdataa.

Hymynaamoista ja pelkistämisestä

Jo vastasyntynyt lapsi osaa tunnistaa kasvoja. Ihmiskasvojen lisäksi pieni lapsi erottaa eläinten kasvonpiirteitä paremmin kuin aikuiset ja tunnistaa jopa hyvin abstraktin ”hymynaaman” kasvoja esittäväksi kuvaksi. Tämä kaikki on toki sinänsä kiehtovaa ja kertoo siitä, miten voimakas ihmisen luontainen kyky tunnistaa kuvioita on, mutta samaan aikaan se myös herättää kysymyksiä. Tarkoittaako se, että lapsi näkee kasvot kuviossa joka koostuu kaaresta ja kahdesta pisteestä, että nämä olisivat jollain tavalla “ihanteelliset” kasvot?

Kysymys liittyy ilmaisu- ja tyylivalintojen merkitykseen tiedon visualisoimisessa. Pelkistetyn, geometrisen ilmaisun perinne informaatiomuotoilun hallitsevana visuaalisena tyylinä on pitkä. Tällaista tyyliä on perinteisesti pidetty objektiivisena ja selkeänä, mikä näkyy edelleen varsinkin varoitus- ja liikennemerkeissä. Tästä hyvä esimerkki on Yhdysvaltain graafisten suunnittelijoiden järjestön Aigan 1970-luvulla kehittämä kansainvälinen opastesymbolijärjestelmä. Usein ajatellaan, että tämä minimalistinen tyyli edustaa suoraa jatkumoa Isotype-perinteelle. Tarkemmassa vertailussa havaitsee kuitenkin, että Gerd Arntzin piirtämät Isotype-hahmot, vaikkakin pelkistettyjä, ovat kuitenkin selvästi ilmeikkäämpiä ja yksityiskohtaisempia. Minimalistisen tyylin juuret ovat pikemminkin sodanjälkeisen kansainvälisen modernismin pyrkimyksessä geometriseen yksinkertaisuuteen.

Onko siis syynä siihen, että lapsille tehdään yksinkertaisia hymynaamoja se, että heidän kykynsä reagoida niihin on kiehtonut havaintopsykologeja ja suunnittelijoita ja myös sattunut hyvin istumaan vallitseviin esteettisiin trendeihin, pikemminkin kuin se, että lapset itse pitäisivät sellaisia erityisen houkuttelevina?

Jatka lukemista ”Hymynaamoista ja pelkistämisestä”

Oppikirjojen kuvituksesta

Informaatiomuotoilu-blogi on alkujaan perustettu kirjaprojektin kylkiäiseksi. Työstämme paraikaa aineistoa toivon mukaan ensi keväänä julkaistavaa ensimmäistä suomenkielistä informaatiomuotoilun perusteosta varten. Osana tätä prosessia minun tehtäväkseni on langennut käydä läpi kaikki aihetta sivuava kotimainen tieteellinen tutkimus. Tämä artikkeli käsittelee erästä äskettäin lukemaani ja aikanaan paljonkin polemiikkia herättänyttä suomalaista pioneeritutkimusta oppikirjojen kuvituksesta.

* * *

Silmänliike- eli katseenseurantatutkimus on antanut empiiristä pohjaa aiemmin lähinnä teoreettisiin hypoteeseihin pohjautuneille käsityksille ihmisten lukutavoista. Suomessa on tehty maailmanlaajuisestikin uraauurtava silmänliikekameroita hyödyntävä tutkimus oppikirjojen kuvituksen vaikutuksista oppimistuloksiin Turun yliopiston psykologian laitoksella 1996 väiteleen filosofian tohtorin, nykyisin turkulaisen Ilpoisten koulun rehtorina toimivan Matti Hannuksen väitöstutkimuksessa Oppikirjan kuvitus – koriste vai ymmärtämisen apu? Tutkimuksessa suoritettiin kevätlukukaudella 1993 Turussa luokkatason oppimiskoe kuvitettuja ja kuvittamattomia versioita samoista biologian oppiaineistoista käyttäen 108:lle neljännen luokan oppilaalle, sekä silmänliiketutkimus johon valikoitiin edellisen ryhmän 12 lahjakkainta ja 12 ei-lahjakkainta oppilasta Ravenin testin avulla.

Hannuksen tutkimus osoitti, että koehenkilöt käyttivät vain 6 % oppikirjojen parissa käytetystä ajasta kuvien katseluun ja peräti 94 % tekstin lukemiseen, eikä kuvitusten käyttö juuri parantanut oppimistuloksia kuvittamattomiin versioihin samoista aukeamista verrattuna. Oppilaat eivät juurikaan käyttäneet kuvia hyödykseen tekstiä lukiessaan vaan suurimmalla osalla (92 %) oli selvä tekstisuuntautunut malli oppikirjan aukeamien prosessoimiseen, joskin taiton avulla pystyttiin jonkin verran ohjaamaan prosessointitapoja haluttuun suuntaan. (Mielenkiintoinen havainto on, että kuvateksteihin käytettiin enemmän aikaa kuin kuviin ja kuvaa, jossa oli kuvateksti katsottiin myös pitempään kuin sellaista, jossa ei ollut.) Hannus menee niin pitkälle, että toteaa: ”Voidaan puhua kuvituksen karsivasta funktiosta eli kuva-ala määrittää ne aukeaman kohdat, joita ei tarvitse prosessoida perusteellisesti.” Hän ehdottaa, että oppikirjoista voitaisiin karsia 60–70 % kuvituksesta ja lisätä vastaavasti tilaa pitemmille teksteille.

Jatka lukemista ”Oppikirjojen kuvituksesta”

Findikaattori

Suomalaiset viranomaiset tiedottavat tekemisistään välillä turhan vaatimattomasti. Lueskellessani tänään edellisen blogipostauksemme aiheeseen liittyvää Hesarin artikkelia törmäsin mainintaan Findikaattori-palvelusta. Mikä ihmeen Findikaattori?

Kyseessä on valtioneuvoston kanslian ja Tilastokeskuksen yhteinen palvelu, johon on koottu parinkymmenen eri julkisen tahon keräämää tilastotietoa mitä erilaisimmista aiheista, huolella toimitettuna ja visualisoituna. Sivusto avattiin jo syksyllä 2009 jolloin asiasta uutisoitiinkin melko laajasti. Muistelen silloin itsekin käyneeni ihmettelemässä palvelua, mutta koko juttu unohtui nopeasti ja pysyin Tilastokeskuksen Statfin-palvelun uskollisena käyttäjänä.

Kaikessa hiljaisuudessa Findikaattoria on kehitetty ja sisältöä lisätty. Dataa on valtavasti ja käytettävyydeltään paketti on ihan eri tasolla kuin Statfinin oma aataminaikainen insinöörikäyttöliittymä. Aineisto on jäsennelty teemoittain sekä yleisellä tasolla että hallitusohjelman tavoitteiden mukaisesti. Visuaaliset esitykset luodaan automaattisesti tietokannassa olevasta datasta, eli kuviot päivittyvät sitä mukaa kun Tilastokeskus saa uutta aineistoa kerättyä. Jokaisen tilaston saatteena on lyhyt asiantuntijan laatima sanallinen selvitys joka auttaa ymmärtämään aineistoa paremmin. Graafisen esityksen lisäksi sama aineisto on tarjolla myös numeroina, ja sokerina pohjalla tilastot saa myös helposti ladattua omalle koneelle avoimen datan periaatteella. (Avoimen datan periaatteen edistämisestä onkin tuore valtioneuvoston periaatepäätös jonka edistämiseen Findikaattori on erinomainen työkalu.)

OECD:n palkinnonkin saanut Findikaattori on juuri sellainen palvelu josta valtionhallinnon kannattaisi pitää isompaa meteliä. Julkiset tietotekniikkahankkeet kun yleensä ovat otsikoissa vähemmän mairittelevissa yhteyksissä.

OECD:n Better Life -indeksi

The Ulkopolitist-blogi kirjoittaa uusista talous- ja hyvinvointi-indikaattoreista joista toivotaan korviketta jälkiteollisen yhteiskunnan kehityksen mittaamiseen turhan suppealle BKT:lle. Aihe on yleisesti ottaenkin kiinnostava, mutta informaatiomuotoilun näkökulmasta pitää erikseen nostaa esiin artikkeliin linkattu OECD:n Better Life -indeksi. Indeksin 11 komponentin painotuksia pääsee OECD:n ylläpitämällä sivustolla vapaasti muuttamaan ja valitsemaan tästä näkökulmasta itselleen parhaan OECD-maan.

Käyttöliittymä korostaa näyttävyyttä aavistuksen verran liikaa sisällön kustannuksella. ”Kukkasen terälehtien” sijaan maakohtaisia arvoja voisi ilmaista jollain selkeämmällä tavalla ja maiden näyttäminen oletuksena aakkosjärjestyksessä (jonka saa vaihdettua sijoitusjärjestykseen) on huono idea, mutta itse konsepti on kohdallaan. Kun vuorovaikutteisten esitysten tekeminen on helppoa, miksi tyytyä ”yhden koon” ratkaisuun? Tämäntyyppisiä tunnuslukuja ei tuoteta niiden itsensä vuoksi, vaan päätöksenteon tueksi. Eri ihmisillä on erilaiset arvostukset ja näkemykset ja siten erilaiset tiedolliset tarpeet. Tähän mahdollisuus itse painottaa indeksin eri osa-alueita sopii mainiosti.

Henkilökohtaisilla painotuksillani indeksi tarjoaa minulle parhaaksi asuinpaikaksi Australiaa (joka on myös painottamattoman indeksin ykkönen). Valitettavasti kanssaihmisten pukeutumiselle ja ruokavaliolle ei ollut omaa säädintä.

David McCandlessin TED-esitys

TED lienee useimmille lukijoille entuudestaan tuttu. Kyseessähän on alkujaan Kaliforniassa, nyttemmin eri puolilla maailmaa järjestettyjen konferenssien sarja jossa eri alojen huippuasiantuntijat pitävät äärimmäisen hyvin valmisteltuja 18 minuutin esityksiä mitä erilaisimmista aiheista. Informaatiomuotoilun pioneerin Richard Saul Wurmanin 1984 käynnistämä TED on viime vuosina saanut huimasti lisänäkyvyyttä aloitettuaan esitysten videotaltiointien levittämisen verkossa. Olen itsekin usein käyttänyt niitä opetuksen tukena informaatiomuotoilun kursseilla, esimerkiksi Hans Roslingin TED-luento vuodelta 2006 on vakuuttava todistus informaatiomuotoilun kyvystä muuttaa vahvojakin ennakkokäsityksiä. (Myös Roslingin muut esitykset ovat katsomisen arvoisia.)

Viime kesänä Oxfordissa järjestetyn TED Global -konferenssin yhtenä puhujana oli Information is Beautiful -blogin ylläpitäjä David McCandless, jonka kirja Tieto on kaunista on käännetty myös suomeksi. En ole kaikilta osin hänen mielestäni hieman liikaa estetiikkaa sisällön sijaan korostavan tyylinsä ystävä, mutta McCandlessin esitys on erinomainen johdanto siihen, miksi informaatiomuotoilua tehdään, miksi se on juuri nyt tärkeämpää kuin koskaan ja kuinka se on vähitellen muuttumassa asiantuntemusta vaativasta erityisalasta osaksi kaikkien jokapäiväistä työtä.

McCandless käyttää esityksen visuaalisena materiaalina blogissaan jo aiemmin esiteltyjä töitä. Olen koonnut tähän linkit niihin tarkempaa syventymistä varten:

Erityisesti Snake Oil? olisi melkeinpä oman kirjoituksensa aihe. McCandless ja Andy Perkins ovat tehneet valtavan työn koostaessaan noin tuhannen vertaisarvioidun tutkimuksen tulokset yhdeksi vuorovaikutteiseksi esitykseksi, jonka avulla voi tarkastella tieteellistä näyttöä erilaisten ravintolisien väitetyistä terveyshyödyistä. On mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi paljon mainostetuista goji-marjojen suotuisista terveysvaikutuksista ei juuri ole näyttöä.

* * *

Useimmissa TED-videoissa on myös suomenkieliset tekstit, joten luentojen seuraaminen onnistuu vähän heikommallakin englannintaidolla.

Roskagrafiikka auttaa tiedonvälitystä

Informaatiomuotoiluguru Edward Tufte käyttää merkittävän osan mainioiden kirjojensa sivumäärästä ”roskagrafiikan” (engl. chart junk) lyttäämiseen. Esteettisellä tasolla Tuften näkemykseen on helppo yhtyä. Pohjoismaisen minimalismin keskellä kasvaneena pidän itsekin pelkistettyä, hillittyä ja yksinkertaista tilastografiikkaa paljon vaikkapa tällaisia hirvityksiä houkuttelevampana. Mutta miten roskagrafiikka vaikuttaa informaatiomuotoilun varsinaisen päämäärän, tiedonvälityksen, toteutumiseen?

Pahimmillaan graafien koristelu vääristää dataa kun kuvion tekijä sommittelee dataelementtejä paremmin visualisointiin sopivaksi tarkkuudesta piittaamatta. Mutta tämä on alkeellinen virhe, joka on helppo välttää. Jos dataa ei vääristellä, roskagrafiikka vaikuttaisi itse asiassa auttavan viestinnällisten päämäärien saavuttamisessa.

Saskatchewanin yliopiston tutkijat julkaisivat 2010 paperin, jossa vertailtiin Tuften suosikki-inhokin, Time-lehdessä pitkään työskennelleen Nigel Holmesin suunnittelemia koristeellisia visualisointeja samasta datasta tehtyihin pelkistettyihin esityksiin. Vastoin tuftelaista näkemystä koehenkilöt ymmärsivät koristeltujen graafien sisällön aivan yhtä hyvin kuin koristelemattomienkin, muistivat tämän sisällön huomattavasti paremmin ja ylipäänsä pitivät ”roskagrafiikkaa” kaikin puolin miellyttävämpänä. Vaikka tutkimuksen otos on pieni, pitää muistaa, että Tuften näkemys ei perustu minkäänlaiseen tutkimustietoon vaan ainoastaan kirjoittajan ”terveeseen järkeen”, joten ennen lisätutkimuksia voinee sanoa että tieteellinen näyttö on tällä hetkellä 1–0 Holmesin eduksi.

Gerd Arntz Web Archive

Jos Otto Neurath oli Isotypen aivot, graafikko Gerd Arntz oli sen sielu. (Marie Neurath oli sitten ehkä käpyrauhanen, ainakin jos on uskomista Descartesin teoriaan tämän elimen funktiosta sielun ja ruumiin liittymäkohtana. Hänen roolinsa Isotypen ”muuntajana” (saks. Transformator), eräänlaisena väliportaana sisältöasiantuntijoiden ja Arntzin vetämän graafisen tiimin välissä, on kokonaan oman kirjoituksensa aihe, jota Isotype-tutkija Robin Kinross käsittelee blogipostauksessaan.)

Arntz työskenteli osana Isotype-ryhmää 1928–1940. Ennen tätä Isotypen julkaisujen visuaalinen tyyli oli vaihteleva ja työprosessi jäsentymätön. Arntz loi nopeasti ryhmän julkaisuille visuaalisesti yhtenäisen tyylin, standardisymboleihin perustuvan elementtikirjaston ja linoleikkaustekniikan jolla toistuvien piktogrammien monistaminen sujui nopeasti ja vähensi käsityön määrää huimasti. Juuri sopivassa määrin pelkistetyt, kuitenkin edelleen persoonallista lämpöä sisältävät eriväriset pienet lippalakkipäiset ukot, viljantähkät, kuorma-autot, katulamput, ruumisarkut, kaupunkisiluetit ja lukemattomat muut symbolit rakentavat sen jäljittelemättömän ja ajattoman kiehtovan ”Isotype-ilmeen”, joka mm. itseni aikanaan ensi kertaa houkutteli tutustumaan Isotypen maailmaan. Jopa informaatiomuotoiluguru Edward Tufte, joka tunnetaan Isotype-vastaisuudestaan, myöntää ihailevansa Arntzin visuaalista tyyliä. (Tai näin ainakin Robin Kinross sanoo The Transformer -kirjassaan.)

Uransa (joka Isotypen jälkeen jatkui Alankomaiden tilastosäätiössä) aikana Arntz ehti suunnitella n. 4 000 erilaista symbolia. Edustava otos, n. 600 kpl, on skannattu mahtavalle Gerd Arntz Web Archive -sivustolle. Haagin kaupungin taidemuseon ylläpitämä sivusto on hyvin suunniteltu, selkeä ja täynnä kiinnostavaa tietoa Arntzin urasta ja töistä. Sivustolta löytyy myös skannattuna kaikki sata Arntzin Gesellschaft und Wirtschaft – Bildstatistisches Elementarwerk -teokseen tekemää tilastollista esitystä havainnollistavin selitystekstein. (Teos skannattuna kokonaisuudessaan ilman selitystekstejä löytyy täältä.)

Auto-Mapic

Photo © Jean M Norgate/University of Portsmouth 2004

Nykyisin lähes joka auton varusteisiin kuuluu gps-navigaattori, mutta jo ennen satelliitteja ja mobiililaitteita on ymmärretty, että parhaan reitin löytäminen tien päällä on luonteeltaan erityyppinen tehtävä kuin yleiskartan tutkiskelu ajan kanssa ja pöydän ääressä. Brittiläinen John Ogilby julkaisi kokoelman reittikarttoja (engl. strip map) jo 1675 ja viimeistään siitä lähtien suunnittelijat ovat yrittäneet kehitellä yhä parempia tapoja opastaa maanteillä liikkuvia oikeaan paikkaan. Hans van der Maarelin blogissa käsitellään Auto-Mapicia, yhtä pisimmälle viedyistä ”analogisista” ratkaisuista tähän pulmaan.

Törmäsin itse Auto-Mapiciin ensimmäisen kerran Peter Wildburin ja Michael Burken kirjassa Information Graphics: Innovative Solutions in Contemporary Design. Vehkeestä on vaikea löytää tietoa, enkä ole päässyt itse sellaista hypistelemään, mutta ilmeisesti kyseessä on itävaltalaisen yrityksen likimain vuosina 1950–70 valmistama tuote, käytännössä muovinen kotelo, jonka sisällä on taiteltuna isohko, useampaan viipaleeseen leikelty tiekartta. Siitä saa eri osia näkyviin metallisia vipuja siirtelemällä ja kotelon taustapuolella on pienoiskuva koko kartasta, josta löytyvien numerokoodien avulla haluttu osa kartasta saadaan esiin.

iCollect247.com-sivustolla on muutamia lisäkuvia, tämä kartta kuvaa Yhdysvaltain itärannikkoa. Van der Maarenin blogin kartta on Benelux-maista ja Wildburin ja Burken kirjassa Iso-Britanniasta. Onkohan Pohjoismaista olemassa Auto-Mapic-karttaa?