Willard C. Brinton: Graphic methods for presenting facts (The Engineering Management Company, 1914. 371 sivua.)
* * *
(Lainaukset kirjasta allekirjoittaneen vapaita suomennoksia.)
Graphic methods for presenting facts on ensimmäinen englanninkielinen informaatiomuotoilun yleisteos (vaikka tuota sanaa ei toki vielä kirjan julkaisuaikaan käytettykään). Spesifimpiä aiheita käsitteleviä teoksia oli tietysti julkaistu myös englanniksi jo aiemmin ja varsinkin ranskalaiset olivat jo 1800-luvun puolella tuottaneet jo laajoja yleisesityksiäkin tiedon visualisoinnin kentästä (esim. Étienne-Jules Marey: La Méthode graphique, 1878). Brinton erosi edeltäjistään paitsi kielen, myös näkökulman osalta. Hänen missionaan oli tuoda tiedon visualisointi tieteen ja tekniikan maailmasta myös yrityselämään ja politiikkaan.
Brintonin kirja on samaan aikaan sekä tiedon visualisoinnin myyntipuhe (esim. s. 2: ”Jos tosiasioita ei esitetä selkeästi ja kiinnostavasti, ne ovat jokseenkin yhtä vaikuttavia kuin äänilevy ilman levysoitinta.”) että varsin käytännönläheinen ”tee näin” -opas. Monilta osin se on kestänyt aikaa varsin hyvin. Voisi sanoa, että tietyssä mielessä liiankin hyvin. Sadassa vuodessa hyvien suunnitteluperiaatteiden tuntemus tuntuu lisääntyneen yllättävän vähän. Samat perusvirheet joista Brinton kirjoittaa, kuten pituuden ja pinta-alan sotkeminen keskenään, ovat edelleen valitettavan yleisiä. ”Graafinen vertailu tulisi tehdä vain yhden ulottuvuuden mukaan jos se vain on mahdollista.” (s. 22) Tätä ei voi liikaa takoa suunnittelijoiden päähän. Valitettavan tutulta kuulostaa myös: ”Ketä hyvänsä meistä pidettäisiin hulluna eikä suinkaan nerona, jos hän yrittäisi keksiä aivan uusia sääntöjä englanninkieliseen ilmaisuun ja luoda tekstiinsä täysin ennenkuulumattoman sanajärjestyksen. Silti monet toimivat melko lailla tähän tapaan koittaessaan kehittää jonkin uuden ja oudon graafisen esittämisen tavan.” (s. 361)
Brintonin esittelemät suunnitteluperiaatteet ovat pääasiassa täysin kuranttia tavaraa, joskin nykyään ehkä luotetaan enemmän grafiikan ilmaisuvoimaan ilmankin että kaikkia mahdollisia numeroita kirjoitetaan auki sen yhteyteen. Erityisen uraauurtavaa teoksessa on havainnon lainalaisuuksien hahmottelu (mm. s. 358–359), vaikkakin toki varsin karkealla tasolla. Kuviotyypeistä Brintonin suosikki on selvästi viivakuvio, jonka puolesta hän puhuu voimallisesti (jopa sellaisiin käyttötarkoituksiin, joihin sen nykyisin ei katsota sopivan, mm. vaakapylväskuvion korvaajaksi) ja harmittelee, ettei sitä juuri tunneta tieteen ja tekniikan piiriä laajemmin. Esimerkiksi sivulla 51 hän kirjoittaa: ”Sitä mitä elokuva on suhteessa yksittäisiin liikkumattomiin valokuviin, on käyrä [viivakuvio] suhteessa irrallisiin aikaa kuvaaviin pylväisiin.” Piirakkakuvio saa kyytiä (esim. s. 6) samaan tapaan kuin vaikkapa Edward Tuftelta, jota Robin Kinross (ks. alempaa) muuten pitää Brintonin hengenheimolaisena. (Tufte ei kirjoissaan mainitse Brintonia suoraan, joskin tämän myöhempi teos Graphic presentation on mukana vertailussa, jossa Tufte analysoi eri kirjojen tilastografiikan laatua.) Ylipäänsä Brinton on kiitettävän perusteellinen ja esittelee runsaasti pienten variaatioiden tuomia muutoksia tiedon esittämisen selkeyteen. Kirjassa on n. 250 esimerkkikuviota ja samaa aihetta tarkastellaan yleensä monen, monen esimerkin voimin.
Vaikka suuri osa Brintonin esimerkeistä on tuttua kauraa tilastografiikan perusteoksia tahkonneelle nykylukijalle, löytyy joukosta ainakin kiinnostavia ”uusia” sovelluksia tutuille keinoille. Esimerkiksi sivulla 159 oleva kuvio jonka avulla lasketaan erään höyrylaivojen ja -veturien käyttämän jäähdytysvesitankin minimikoko oli ainakin itselleni ahaa-elämyksen aikaansaanut esimerkki eksploratiivisesta tilastografiikan käytöstä – kauan ennen John Tukeyta! Samoin sivulla 225 oleva fyysisesti kolmiulotteinen virtauskartta oli itselleni uusi ja kiinnostava tuttavuus.
Eräs mielenkiintoinen seikka on, että Brintonin mukaan rautatieyritykset ovat olleet tilastografiikan käytössä edelläkävijöitä, joista muiden talouden toimijoiden pitäisi ottaa mallia. Hänen esimerkeistään merkittävä osa onkin rautateihin liittyviä. Tieteen puolelta hän mainitsee erityisesti biologian laajasti tilastollisia menetelmiä ja tilastografiikkaa hyödyntävänä alana.
Mielenkiintoisia (ja osin huvittavan innostuneita) ovat Brintonin visiot tiedon visualisoinnin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Jo kirjan alkupuolella Brinton ehdottaa tilastografiikan perusteiden opettamista peruskoulussa osana laskennon opetusta (esim. s. 3), todeten että jo kymmenvuotias oppii lukemaan ja laatimaan viivakuvioita (s. 71). Varsinainen visiointiosuus on kuitenkin kirjan 16. luku, jossa Brinton esittelee aikansa huipputekniikkaa kuten tietokoneiden edeltäjiä, reikäkortti- ja yhteenlaskukoneita sekä laskuviivaimia, Ben Day -rasteria, autoja ja varsinkin reflektoskooppia eli ”lyhtyä”, jota nykyisin kutsuisimme diaprojektoriksi.
Brintonilla on suuret odotukset projektorin käytön tuomista mahdollisuuksista varsinkin politiikassa. ”[Nykyisessä järjestelmässä] yleisö on liian riippuvainen puhujan esittämistä väitteitä, sen sijaan että se voisi itse tehdä omat johtopäätöksensä alkuperäisestä datasta. Kunhan vain riittävän iso osa väestöstä osaa tulkita käyriä, on yksinkertaista esittää poliittisen kampanjan argumentit heijastamalla ne tilastokuvioina kankaalle. –– Yleisö voisi omaksua varmaankin kymmenkertaisen tietomäärän [kankaalle heijastettuna grafiikkana] kuin paraskaan puhuja pystyy pelkällä puheella välittämään. Lisäksi [näin esitetyt] tiedot muistettaisiin vielä kuukausia sen jälkeen kun –– itse puhe on unohdettu. [Ja] kun halutaan luoda innostunutta tunnelmaa, ei tarvitse kuin heijastaa ehdokkaan kuva seinälle niin yleisö yltyy varmasti taputuksiin.” (s. 338–340) Vaikka äskeinen lainaus kuulostaa varsin koomiselta, Brinton osuu myös kohdalleen monissa ennustuksissaan. Hän visioi varsin osuvasti niin tilastografiikan laajan käytön yritysten vuosikertomuksissa (s. 307), nykyiset TV:n vaalilähetykset tulosgrafiikoineen (s. 341) kuin taloushallinnon powerpoint-sulkeisetkin (s. 305). Hänen ajatuksensa informaatiomuotoilun keinojen käytöstä kouluopetuksessa (ks. ylempää) eivät ole toteutuneet vielä ainakaan kokonaisuudessaan, mutta itse uskon ja toivon, että tällä saralla tulemme näkemään merkittävää edistystä aivan lähivuosina.
Nykyisin kriteerein arvioituna Brintonin kirja kaipaisi melkoista editointia. Epäolennaisuuksien puimiseen käytetään valtavasti aikaa, eikä tekstin rakenne ei ole kovin selkeä vaan aiheesta toiseen hypitään varsin epäjohdonmukaisesti. Toistoa on paljon. Oman aikansa kontekstissa teksti ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen huonoa ja Brintonin esimerkit ovat havainnollisia. Paljon on toki myös puhetta siitä, millaisia graafisia materiaaleja kaupoissa myydään ja miten tällainen tai tuollainen kuvio kannattaa piirtää käsin, mutta nykylukija pystyy helposti hyppimään näiden osuuksien yli. Kirjan lopussa (s. 361) oleva luettelo graafisen esityksen laatimisen perussäännöistä on erinomainen ja nykypäivän suunnittelijallekin hyödyllinen. Sen pohjalta laadittiinkin pari vuotta kirjan julkaisun jälkeen USA:ssa luonnos graafisten esitysten standardiksi – Brinton toimi itseoikeutetusti standardin laatimisesta vastanneen komitean puheenjohtana.
Graphic methods for presenting facts on ladattavissa ilmaiseksi Archive.orgista. Itse luin kirjan Kessinger Publishingin tuottamana faksimile-painoksena, joka on niin huonolaatuinen, ettei sitä halvasta hinnasta huolimatta voi suositella. Luultavasti Archive.orgin pdf-versiosta itse tulostamalla saa parempaa jälkeä.
* * *
Graphic methods on päätynyt jokin aika sitten myös pienimuotoisen akateemisen kiistan välikappaleeksi. Brinton esittelee nimittäin kirjansa sivulla 39 Otto Neurathin ja Isotypen tunnetuksi tekemän kuviotyypin, yksikkösymbolikuvion. (Kirjahan on siis julkaistu kymmenen vuotta ennen kuin Isotype perustettiin Wienissä.) Tutkija Nader Vossoughian sanoo tähän perustuen kirjassaan Otto Neurath: the language of the global polis (2008), että Brinton olisi ollut merkittävä esikuva Neurathille. Yhtenä maailman johtavista Isotype-tutkijoista pidetty Robin Kinross taas kumoaa tämän ajatuksen blogissaan ja toteaa ettei Vossoughianilla ole esittää mitään todisteita väitteelleen. Kinrossin mukaan Neurath otti vaikutteita ennemmin itävaltalaiselta maantieteilijältä Anton Leo Hickmannilta, joka käytti samantyyppistä kuviota jo 1898, sekä muilta eurooppalaisilta tekijöiltä. Brintonin esittelemä kuvio on kuitenkin tyylillisesti paljon lähempänä Isotypeä kuin Hickmannin varsin epäselvät ja täyteen ahdetut graafit. Brinton myös mm. kirjoittaa, että jos sivun 39 esimerkin miessymbolit katsoisivat toiseen suuntaan, kuviosta muodostuisi luontevasti jono, jonka perään uudet tulokkaat liittyvät. Täsmälleen saman ajatuksen esittää Marie Neurath Kinrossin toimittamassa The Transformer -kirjassa (2009, s. 87) Isotypen työttömyyden kasvua kuvaavien kuvioiden yhteydessä. Vaikea sanoa, onko kyse sattumasta vai ei, mutta melko samoja polkuja Neurathien ajatukset Brintonin kanssa monin kohdin ainakin kulkevat.
Brintonin myöhäisempi teos, 1939 julkaistu Graphic presentation ei mainitse Isotypeä suoraan, mutta vaikuttaa saaneen siltä vaikutteita. Hyvin mahdollista on, että vaikutteet kulkivat Atlantin yli molempiin suuntiin. Joka tapauksessa on kiinnostavaa, että Brinton esittelee kuviotyypin jo varhaisemmassa kirjassaan. Esimerkkikuvion tekijää ei mainita, mutta Graphic presentationissa Brinton mainitsee että ”eräs ensimmäisistä yksikkösymbolikuvioista” on W. Sanford Evansin 1916 (pari vuotta Graphic methodsin julkaisun jälkeen) toimittamasta raportista. Aihepiiri (rautatiet) ja tyyli ovat molemmissa Brintonin kirjoissa esitellyissä kuvioissa samankaltaiset, joten niillä saattaa hyvin olla sama tekijä.
Toinen kiinnostava Graphic methodsin sivuilta löytyvä, yksikkösymbolikuvion historiaa valottava esimerkki (s. 215) on abstraktin yksikkösymbolin (esittävän kuvion sijaan symbolina ovat geometriset pallot) käyttö karttapohjalla, josta Brinton toteaa: ”[Tämä ilmaisutapa] on nykyään varsin yleisesti käytössä valtion tuottamissa julkaisuissa.” Toistaiseksi kattavin tiedon visualisoinnin historiaa kartoittanut hanke, Michael Friendlyn ja Daniel J. Denisin Milestones in the history of themaric cartography, statistical graphics and data visualization ei Brintonin mainitsemia julkaisuja tunne. Aihepiiri tarjoaa siis selvästi vielä mielenkiintoista pengottavaa tutkijoille.